Nalle rakas…

Hän ei tiedä, että tiedän, mitä sinä iltana tapahtui. Olin paikalla, mutta hän ei tiedä, koska hän ei muista siitä illasta mitään. Hän luuli että unohtaisin, jos hän ei puhuisi siitä koskaan. Vaikka hän ei tiennyt, mitä olisi puhunut, hän silti kerran yritti aloittaa keskustelun kanssani sieluttomuudestaan. Sitä on vaikea unohtaa, enkä usko että koskaan tulenkaan. Muistelin tilannetta, kun henget laskeutuivat valon kautta pöllähtelevälle hiekkakentälle. Siskoni oli siellä. Hän oli 15-vuotias kun he saapuivat. Siskoani pelotti, mutta hän käski minun mennä piiloon, kun itse tutkisi asiaa. Epämääräisen näköiset otukset saapuivat maahan. Ne olivat lyhyitä ja muutenkin pieniä, mutta niillä oli kaksi kertaa muuta vartaloaan suuremmat päät. Cindy katsoi niitä pelokkaasti, ja hän näki niiden kädet, joiden ympärillä kiemurteli sinisiä sähkön juovia. Minä puolestani puristin nalleani tiukasti pensaikossa. Minuakin pelotti, vaikka tiesin, että Cindyä pelotti varmasti enemmän.

Nalle rakas. Minä lupaan, ettei sinulle tule tapahtumaan mitään. Minä lupaan, kautta kiven ja kannon, ettei mitään tapahdu. Vaikka minua pelottaakin, niin lupaan ettei sinulle tapahdu mitään.  

Rutistin nallen tiukasti rintaani vasten ja suljin silmäni. Kun avasin ne, niin näin siskoni Cindyn polvillaan yhden pikkumiehen edessä. Siskoni varmasti taisteli, jotain suurta voimaa vastaan, sillä näin hänen verisen ilmeensä. Miehet eivät olleet koskeneetkaan siskooni, mutta hänen naamasta valui silti reilusti hyisen näköistä verta. Näpläsin hikisillä ja kylmillä sormillani nallen punaista kaulaliinaa. Se oli vain pieni punainen kankaanpala, mutta koska oikea kaulaliina oli mennyt hukkaan, äiti oli laittanut kankaanpalan nallen kaulalle, etten olisi itkenyt niin kovasti. Kun palasin todellisuuteen ajattelemasta ihania asioita, huomasin että poskeni olivat märät kyynelistä. Se valo, joka oli ilmestynyt taivaalta, oli ollut niin aito, mutta koska sellaista sattui vain sarjakuvalehdissä, en uskonut sen olevan todellinen. Katsahdin taas siskoani. Nyt hän makasi maassa eikä liikkunut ollenkaan. Minusta tuntui, että jotain oli tapahtunut. Oliot astelivat takaisin kirkkaaseen valoon ja haihtuivat savuna ilmaan kun olivat pari sekuntia valossa seisoneet. Joka ikinen askel oli ollut hidas, harkittu, norsunaskel, ja jokaisella askeleella maa tärisi ja Cindy parkaisi kivuliaasti.

Kaikki oliot eivät kuitenkaan lähteneet. Kaksi sellaista oli uhkaavasti tulossa minua päin, enkä tiennyt alkuunkaan, mitä minun olisi kuulunut tehdä. Painauduin nalle sylissä puun varjoon ja kuuntelin kun nämä kaksi oliota puhuivat suureksi hämmästyksekseni englantia. Kuuntelin hiiren hiljaa kun oliot puhuivat. 

Pitkästä aikaa taas saatiin sielu. Siitä on liian pitkä aika kun saatiin viimeksi. En olisi kestänyt, jos Akroppalis olisi halunnut säästää tuonkin nilviäisen sielun. Hän oli ihan hyödytön. Kunhan vain saamme sen Cristyn käsiimme, niin… Ähh, pomo kutsuu, meidän on mentävä. 

- Taru -