Sudet huomasivat, että heidän edessään seisoi alkuasukas! Tuo olento, jolla oli yllään karvainen lannevaate, nuuski hämmästyneitä susia ja nappasi näitä hännästä. Alkuasukas raahasi intoa puhkuen löytönsä, sudet, pieneen, bambuhökkeleiden täyttämään viidakkokylään. Pienistä bambuhökkeleistä pilkisti esiin vaaleanruskeita, oudoksuvan näköisiä alkuasukkaita.

– Garramörra dellos spansballa gaaalikaah! alkuasukas örisi eläimennahkasta valmistetulla valtaistuimella istuvalle heimopäällikölle, jolla oli päässään kirjavista sulista tehty päähine.

Päällikkö tuli kummeksuen susien luokse ja alkoi nuuskia heitä.

– Nja nja, päällikkö tokaisi ja nyökytti päätään.

Sudet katsoivat peloissaan toisiaan, kun huomasivat muutaman heimolaisen naisen tallustavan kohti kuparista, suurta pataa. Yksi naisista repi yrttejä, toinen hämmensi pataa ja kolmas heitteli oudon muotoisia ja värisiä hedelmiä pataan.

– Toivottavasti tuo pata ei ole meitä varten, Bianca kuiskasi värisevällä äänellä.

– Toivottavasti ei, Raphael jatkoi vähintään yhtä peloissaan. Pian Raphael ja Bianca näkivät, kun kaksi rotevaa heimolaismiestä lähestyivät heitä öristen.

Miehet ottivat sudet kouriinsa ja raahasivat heidät hökkeleistä suurimpaan.

– Apua! Bianca ja Raphael huusivat yhteen ääneen, kun miehet viskasivat heidät tuohon suureen bambuhökkeliin ja telkesivät heidät ristikko-ovien taakse.

Bianca ja Raphael tajusivat, että olivat alistuneet noille kummille alkuasukkaille ja joutuneet vankilaan!

– Nyt ollaan lirissä, Raphael voihki ja raapi turkkiaan.

Bianca myötäili Raphaelin tuskaa, mutta totesi kuitenkin, että olihan heillä toisensa. Väsyneet sudet käpertyivät majan nurkkaan ja nukahtivat.

Aamulla Raphael heräsi kirkkaisiin auringonsäteisiin ja luultavasti päällikön aiheuttamaan huutoon. Sudet alkoivat etsiä ruokaa, mutta sitä ei näyttänyt olevan missään.

– Olemme kerta kaikkiaan pulassa, Raphael tuskaili.

Samaan aikaan Bianca survoi majan perältä löytämää heinäkasaa eteenpäin. Ja tuotakos Raphael ihmetteli:
– Mitä sinä oikein teet? Tarkoitan, mitä hyötyä tuosta luulet olevan?

– Heinät painuvat hyvin eteenpäin, vaikka seinä on vastassa, tässä täytyy olla jokin kolo tai jotain, Bianca ähki ja jatkoi hommaansa.

Raphael oli yhä kummissaan, mutta tuli susitoverinsa avuksi ja pitkän uurastuksen jälkeen he saivat heinäkasan survottua ulos. Ja kuten Bianca oli arvellut, heinäkasan takana oli pyöreä kolo, josta olisi kyllä vaikeaa päästä mihinkään suuntaan. Raphael tunkeutui kolon sisään. Kolo oli aika ahdas eikä hän päässyt eteenpäin vaan jäi jumiin kolon suuaukkoon. Raphael meni takaisin Biancan luo.

– Sinä olet laihempi kuin minä. Yritä sinä mennä kolon kautta ulos, Raphael sanoi Biancalle. Bianca totteli ja meni koloon ja pääsi eteenpäin kunnes joutui umpikujaan. Bianca koputti kolon seinää ja totesi että se oli ontto. Yhtäkkiä Bianca tunsi, kun joku nykäisi hänen jalkaansa. Säikähtäneenä Bianca ahtautui ulos kolosta ja huomasi, että Raphael oli vetänyt hänen jalkaansa.

– Mitä sinä luulet tekeväsi? Bianca kysyi äkäisesti Raphaelilta.

– Sitä paitsi olin juuri hakkaamassa löytämääni seinää rikki, kun sinä aloit repiä minua jalasta! Bianca jatkoi vaahtoamistaan.

– Odota, kun selitän! Yksi vanginvartija käveli tuosta ohi, ja olisi kai kamalaa, jos hän näkisi meidän puuhamme! Asiasta seitsemänteen, seinä, niin seinä, loistavaa, tai itse asiassa ei, työ ahtautua ulos käy nyt entistä tuskallisemmaksi! Raphael selitteli ja viuhtoi vimmatusti käsiään.

Bianca oli ensiksi epäileväinen, mutta ilme muuttui, kun hän huomasi vanginvartijan, joka käveli hökkelin edessä edes takaisin.

– Meitä taidetaan vartioida. Mikä nyt neuvoksi? Bianca sopersi.

Sitten Raphael keksi:
–Kolohan on vankilan takaosassa ja vartija kävelee oven edessä.

– Ymmärrän, Bianca sanoi ja tunkeutui taas kerran koloon.

Hän alkoi hakata seinää ja jo parin lyönnin jälkeen seinä petti ja Bianca pääsi ulos. Bianca turvasi selustansa katkenneella palmun oksalla ja yritti huudella Raphaelille. Aluksi Raphaelia ei näkynyt, mutta pian hänkin tajusi, että oli aika yrittää ulospääsyä. Raphael tunki päänsä ulos kolosta ja sai itsensä ahdettua keskivartaloon saakka, mutta mahan kohdalla Raphael juuttui koloon totaalisesti.

– Bianca, Bianca! Raphael huusi niin kovaa, kuin olosuhteissa oli mahdollista.

Huudot kantautuivat Biancan korvaan ja tungettuaan päänsä seinän läpi hän näki Raphaelin huutojen syyn. Bianca alkoi repiä Raphaelia. Bianca ähki hiki hatussa, mutta Raphael ei kerta kaikkiaan näyttänyt pääsevän kolon läpi.

– Pidetään tauko, Raphael ehdotti, vaikka eihän hänellä ollut mitään työtä tehtävänä, kuin toivoa, että Bianca saisi hänet revittyä ulos kolosta.

– Tarkoitat, minä pidän tauon, Bianca ähki ja pyyhki hikeä otsaltaan.

– Käyn hakemassa kookoshedelmiä, Bianca sanoi ja lähti ennen kuin Raphael ehti vastustaa.

Raphael ei pystynyt vastustamaan kookoshedelmähimoaan ja yritti kerta toisensa jälkeen ahtautua kolon läpi. Kun Bianca tuli kololle kookoshedelmiä kantaen, Raphael muisti kuinka oli ollut syömättä ja ponnahti kolosta irti. Kaikki oli tapahtunut ihmeen kaupalla. Monen kerran yrityksen jälkeen Biancan seurana majan takana (salaa) oli Raphael! Raphael alkoi kahmia kookoshedelmiä ja yritti hakata niitä rikki, mutta turhaan. Samassa Raphael kohtasi ilkeämielisen vanginvartijan pelottavan silmäparin.

– Mitäs te täällä teette, tehän olette vangittuja! vanginvartija örisi.

– Me tuota öö… nälkä iski ja niin… mutta miten sinä osaat kieltämme? Raphael ähki.

Vanginvartija ei vastannut vaan otti susia korvasta kiinni ja raahasi ne päällikön luo. Vanginvartija örisi alkuasukkaiden kielellä päällikölle jotain ja tulkitsi Raphaelille ja Biancalle mitä päällikkö oli heidän "nälänhätäänsä" tuuminut:
– Jos pystytte syömään kymmenen käristettyä kovakuoriaista saarelaistemme tapaan, olette vapaita! vanginvartija julisti.

– Me pystymme siihen! Bianca sanoi rohkeasti ja päättäväisesti kädet puuskassa.

Pataa keittäneet naiset ottivat palmunlehdistä punotusta kopasta kymmenen kuoriaista. Nainen antoi yhden kovakuoriaisen sekä Raphaelille että Biancalle. Raphael laittoi kovakuoriaisen suuhunsa. Kovakuoriainen maistuikin nälkäisestä Raphaelista yllättävän hyvältä. Bianca taas ei oikein tykännyt kuoriaisista, mutta sai itsensä kumminkin pakotettua syömään yhden. Raphael halusi lisää ja hän sai syötyä omansa parissa sekunnissa, mutta Biancalla kesti huomattavasti kauemmin. Lopulta kuitenkin, sudet olivat saaneet yhteensä kymmenen kovakuoriaista kurkusta alas.

– Olemme vapaita! sudet huusivat riemastuen ja hyppäsivät niin korkealle kuin suden ja ihmisen välimuoto oudolla banaaninmuotoisella saarella vain voi. Vanginvartija kertoi, että sudet olivat siepattu vetonaulaksi, tulivuorijuhlia varten. Nyt oli kuitenkin täysin selvää, että susista saarelaisten hauskuuttajiksi ei ollut ja tämänpä vuoksi sudet joutuivat jäämään saarelle auttamaan muissa tulivuorijuhlan valmistelutöissä.

Oli todella ikävää olla outojen alkuasukkaiden vangitsemana köyhällä saarella, mutta saivat sudet sentään ruokaa ja juomaa ja oppivatpa jopa uuden kielen!