Vulcanus -saaren ikivanha ja jylhä tulivuori tärisi, ja sen huipusta alkoi kohota hitaasti suuria savuhattaroita. Kaikki saaren olennot ja eläimet, suuret ja hirmuiset, pienet ja heiveröiset, pakenivat pesiinsä ja kiipesivät kotipuihinsa valtavan jyrinän karkottamana. Ne aistivat vahvasti tulivuorenpurkauksen tulevan. Myös kaiken hälinän keskellä kaksi hämmästynyttä ihmissutta heräsivät koloistaan ja katsoivat mitä oli tekeillä. Vulcanus-saaren tulivuori syöksi raivoissaan kipinöitä ja tulta kraatteristaan.

Sitten tulivuoren keskiosassa oleva kohouma räjähti, ja saari peittyi tuhkaan samalla kun hehkuvan kuumaa magmaa valui pitkin tulivuoren rinteitä. Sudet lähtivät hirveään laukkaan, mutta eivät tienneet yhtään mihin mennä.

Saarelta ei ollut tietä ulos. Raphael juoksi kuitenkin niin lujaa, ettei Bianca pysynyt hänen perässään. Lopulta hän kaiken lisäksi kompastui puun juureen, ja lensi komeassa kaaressa pitkin mäkeä.

– Raphael! Raphael! hän koetti huutaa, mutta Raphael ei ollut huomannut hänen kaatumistaan.

Tuhka joka peitti saaren, teki sokeaksi ja kuuroksi. Toiseksi kukaan ei sellaisessa hädässä olisi tajunnut auttaa ketään, vaikka olivathan Raphael ja Bianca toki hyviä ystäviä keskenään.

Sinne Bianca jäi makaamaan toivottomana ja yltä päältä tuhkassa. Kun Raphael lopulta sitten pääsi pois tuhkan peittämästä vyöhykkeestä, hänkin hengästyi, mutta jatkoi silti juoksuaan. Kohta savun vaikutukset alkoivat kadota, ja hätäkin alkoi hitaasti mutta varmasti laantua.

– Ehkä me sittenkin selviämme tästä, hän sanoi hiljaa itsekseen. Ehkei kaikki olekaan vielä menetetty.

Mutta samalla kun hänen kauhunsa alkoi laantua, hän huomasi, että jokin oli vialla. Sitten hän muisti: Bianca oli kadonnut. Niin hän, vaikka olisi mieluummin kaikkea muuta tehnyt, juoksi taaksepäin, ja katosi savuverhon uumeniin.

Kun hän oli vähän aikaa hädissään etsinyt Biancaa, hän näki tämän makaavan kalpeana maassa. Ei ollut aikaa herätellä Biancaa, vaan Raphael nosti Biancan ja kantoi tämän kauas pois savuverhosta.

Maa tärisi yhä lujemmin. Bianca oli lopultakin herännyt horroksestaan, ja nyt hän ja Raphael juoksivat yhdessä kohti saaren toista laitaa. Kohta heidän matkansa tyssäsi, sillä he olivat juosseet korkealle kielekkeelle, jonka alapuolella avautui meri. Mutta kun he luulivat päässeensä kylliksi kauaksi tulivuoresta, sen suusta lennähti laavaryöppyjä, jotka valuivat nopeasti suoraan kohti susia.

– Bianca, sanoi Raphael, oletko valmis hyppäämään alas? Vaihtoehtoinamme on joko kärventyä elävältä tai hypätä alas mereen.

Bianca epäröi hetken, mutta nyökkäsi. Ja niin he juuri ennen kuin laava törmäsi heihin, he syöksyivät jo suoraan meren syvään sineen.

Kun he olivat kauan olleet meren armoilla, alkoivat he pikku hiljaa heiketä, kunnes jokin tuntui tökkivän heitä pintaan päin. Tosiaan: Raphael ja Bianca tunsivat kumpikin, että joku tai jokin piti heidät pinnalla. Samassa se jokin lähti uimaan huimaa vauhtia eteenpäin. Kun se oli pysähtynyt, he tajusivat, että heitä kuljettanut tuntematon voima oli delfiiniparvi. Parvi nousi heidän eteensä. Raphael sanoi:

– Tuhannet kiitokset! Miten voin ikinä korvata tämän?

Eräs suurimmista delfiineistä vastasi:

- Delfiinit eivät tarvitse koskaan kiitoksia. Aina ovat delfiinit pelastaneet ihmisiä, eikä…

Mutta sitten eräs pienimmistä delfiineistä kirkaisi:

– Tarvitsemme me vastapalveluksen! Niin kauan kun se hullu merihirviö asustelee maillamme, mikään ei ole turvassa!

– Niin? Kertokaa ihmeessä lähemmin! sanoi Bianca vuorostaan.

Delfiinien keskuudessa syntyi pitkä hiljaisuus.

– Ehkä te sittenkin voisitte tehdä pienen palveluksen... sanoi delfiinien päällikkö.

–Kuulkaas, meillä on pieni ongelma. Merihirviö nimeltä Voldo on yrittänyt tappaa meidät jo monesti.

Raphael sanoi:
– Tietenkin me teemme mitä vain palvelukseksi hengenpelastuksesta, sanoi Raphael.

– Kerron teille nyt mitä teidän pitää tehdä, delfiinien päällikkö sanoi. Voldo on hirviö, joka pystyy aiheuttamaan tulivuorenpurkauksia. Luultavasti äskeinenkin purkaus oli Voldon tekosia. Teidän tehtävänne olisi kukistaa tämä olento. Kuka delfiineistä olisi vapaaehtoinen opastamaan nämä kaksi sutta Voldon pesäpaikalle?

Yksikään delfiini ei suostunut tähän tehtävään, mutta lopulta eräs vähän rohkeampi delfiini sanoi:
– Minä olen vapaaehtoinen, päällikkö.

Ja niin delfiini ui kohti Vulcanus -saarta (tulivuorenpurkaus oli jo suurilta osin lakannut) ja kiersi sen taakse päästäkseen jokeen, jossa odotti Voldon pesä. Kun he olivat päässeet jokeen, he näkivät sen pohjassa ammottavan tumman aukon.

– Sinne teidän on mentävä, sanoi delfiini. Minun osani tässä tehtävässä on jo suoritettu. Onnea matkaan!

Sudet lähtivät sukeltamaan Voldon pesään.

Pesä oli yksinkertainen onkalo, jonka pohjalla oli merikasveja pehmusteena. Mutta vaikka sudet katsastivat pesän päästä päähän, Voldoa ei näkynyt. Samassa luolan suuaukon takaa kuului surkeita avunhuutoja. Raphael ja Bianca uivat äkkiä luolan suulle, ja kurkistivat ulos. Näky, jonka he näkivät, oli kauhistuttava: Suurehko vihreä olio, jolla oli kalan evät ja joka muistutti lohikäärmettä tuli kohti pesän suuaukkoa. Ja kädessään sillä oli häkki, johon oli lukittuna juuri se delfiini, joka heidät oli luolalle opastanut.

Raphael ja Bianca lähtivät äkkiä pakoon, ja piiloutuivat kiven taakse.

– Delfiini täytyy vapauttaa, sanoi Bianca.

– Minulla on vahva suunnitelma, sanoi taas Raphael. Sinä jäät kiven taakse, ja vapautat delfiinin, kun olen harhauttanut tuon olion pois täältä.

Bianca ymmärsi suunnitelman. Raphael hyökkäsi kiven takaa Voldon eteen, ja sanoi tälle:
– Etpä taidakaan saada minua kiinni! Olet hidas ja ruma!

Hän sanoi sille kaikenlaisia solvauksia, kunnes Voldo suuttui ja lähti ajamaan Raphaelia takaa. Sillä aikaa Bianca tuli esiin kiven takaa, ja avasi delfiinin häkin avaimella, jonka Voldo oli tiputtanut lähtiessään.

Raphaelin ja Voldon takaa-ajo kiihtyi. Lopuksi Raphael teki hienon käännöksen ylöspäin, merihirviö hämääntyi ja ui suoraan päin meriköynnöksiä, joihin se sotkeutui. Niin Raphael ja Bianca ja delfiini kokoontuivat Voldon pesälle, ja delfiini lausui kiitokset. Raphael ja Bianca lähtivät takaisin ylös saaren rannalle. Mutta he eivät tienneet, että heitä seurattiin. He saivat tietää sen vasta, kun heidän takaansa kuului askelten ääniä. Sudet kääntyivät katsomaan ja näkivät jotain odottamatonta…