EYVIND JOHNSON: RANTOJEN TYRSKYT

Eyvind Johnsson, ruotsalainen kirjailija,syntyi vuonna 1900 Överluleåssa. Hän kävi kansakoulun ja lähti v. 1914 kasvatusvanhempiensa luota opiskellakseen lisää. Johnson työskenteli elämänsä aikana useissa ammateissa ja myös hänen asuinpaikkansa vaihtelivat ympäri Eurooppaa. Johnson asui (Ruotsin lisäksi) muutamia vuosia Saksassa,Ranskassa ja Sveitsissä. Lisäksi hän teki useita matkoja Englantiin. Kirjoittamisen ohella Johnson toimi mm. Ruotsin akatemian jäsenenä v. 1957.

Johnsonin romaanit käsittelevät yksilöllisiä, moraalisia, yhteiskunnallisia sekä poliittisia ongelmia psykologisesta näkökulmasta. Tapahtuma-ajat ja -paikat vaihtelevat antiikin ajoista 1900-luvulle ja mielikuvitusympäristöistä todenmukaisempiin. Johnsonin varsinainen läpimurtoteos oli romaanitetrologia Romanen Om Olof (1934-37), elämänkerrallinen romaanikokoelma työläisnuoresta,joka saavuttaa sitkeän opiskelutahdon avulla kirjailijan ammatin. Muita teoksia ovat mm. Sotilaan paluu (1934), Rantojen tyrskyt (1946) ja Hänen armonsa aika (1960).

Johnsonin antiikin tarustoa käsittelevä teos Rantojen tyrskyt on moderni soitu ja tämän päivän lukijaa kiinnostava versio klassisesta Odysseus- tarinasta.Kertomus alkaa, kun Odysseus saa tiedon hänen kuningashuonettaan, Ithakaa uhkaavasta vaarasta. Kalypso-nymfin luona vietetty aika päättyy,kun Odysseus lähtee pitkälle kotimatkalleen. Kotimatkalla Odysseus saa mm. tuta itsensä Poseidonin vihan. Hänen laivansa joutuu haaksirikkoon ja hän ajelehtii meressä useita päiviä.

Matkan vaikeuksien lisäksi Odysseuksen harteita painaa murhe kotiinpaluusta: Mikään ei varmasti ole enää ennallaan.

Samaan aikaan Ithakan kuningashuoneella odottaa Odysseuksen vaimo, Penelope, miestään takaisin. Niin toivottomalta kuin odotus tuntuukin, Penelope ei suostu uskomaan miehensä kuolleen. Hän torjuu kerta toisensa jälkeen epäilyttävien sulhaskandidaattien ehdotukset. Odotus alkaa käydä piinalliseksi,ja pikkuhiljaa Penelopen on pakko alkaa harkita uutta avioliittoa. Odysseus palaa kotiin juuri, kun tilanne Ithakassa alkaa kädä kriittiseksi. Penelopen odotus siis kannatti.

Liisa-Sisko K

Eyvind Johnson: Rantojen tyrskyt (Strädernas svall, 1946)

I Tiedot kirjailijasta

Ruotsalainen Eyvind Johnson syntyi 29. 7. 1900 Överluleåssa, norrbottenilaisen kivityömiehen pojaksi. Perhe siirtyi pohjoiseen päin valmistuvan rautatien mukana ja nuori Eyvind joutui tekemään paljon raskasta ruumiillista työtä. Hän kävi kansakoulun, mutta opiskeli sen jälkeen intensiivisesti itse. Hän alkoi kiinnostua politiikasta ollen nuorsosialisti. 1920-luvulla Johnson vietti paljon aikaa Ranskassa ja Saksassa ollen tekemisissä ajan pakolaisten ja muiden irtolaisten kanssa ja omaksuen lujan humanistisen vakaumuksen. Hän myös aloitti kirjoittamisen näihin aikoihin, asui myös Sveitsissä 1947-49). Johnson nimettiin Göteborgissa kunniatohtoriksi v. 1953. Ruotsin akatemian jäsen hänestä tuli v. 1957. Hän kuoli Tukholmassa 25. 8. 1976.

II Kirjallinen toiminta

Johnson on kirjoittanut yli 30 eri teosta. Hän oli kokeilunhaluinen kirjailija ja se näkyy monipuolisessa tuotannossa. Hän käsittelee kirjoissaan näkyvästi yksilöllisiä, moraalisia sekä yhteiskunnallisia ongelmia. Läpimurtona ja samalla pääteoksena voidaan pitää omaelämänkertaista yhteiskuntakuvausta, neliosaista teosta "Romanen om Olof", joka ilmestyi vuosina 1934-37. Toisen maailmansodan aikana hänen kaikki teoksensa olivat poliittisesti kantaaottavia. Kuuluisin sota-ajan romaaneista on vastarintaa kuvaava Krilon-sarja (1941-43). Sodan jälkeen Johnsonin tuotanto jakaantui kahteen suuntaukseen: omaelämäkerralliseen ja historialliseen. Hänen kuuluisimmat historialliset romaaninsa ovat langobardien kapinasta Kaarle Suurta vastaan kertova "Hänen armonsa aika", "Rantojen tyrskyt" sekä "Tulta ja ruusuja".

Johnson kirjoittaa "mietteliästä, monimielisesti ironista proosaa" Hänen tyyliinsä vaikuttivat nuorena luetut kirjailijat mm. Sigmund Freud, André Gide ja Thomas Mann. Johnsonin käyttämä ympäristö vaihtelee historiallisen luonnonmukaisesta täysin mielikuvitukselliseen, mutta hänen persoonallisuutensa ja terävä psykologinen näkökulmansa säilyy kaikkia hänen romaanejaan yhdistävänä tekijänä.

Hän on saanut useita eri kirjallisuuspalkintoja, merkittävimpinä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon v. 1962 sekä Nobelin kirjallisuuspalkinnon (yhdessä ystävänsä Harry Martinsonin kanssa) v. 1974.

III Referaatti romaanista Rantojen tyrskyt

Rantojen tyrskyt on tarina Odysseuksen, Ithakan saaren kuninkaan kotiinpaluusta Kalypson saarella vietettyjen seitsemän vankeusvuoden jälkeen. Hän oli 20 vuotta aikaisemmin vasten tahtoaan lähtenyt Troijan sotaretkelle. Kymmenvuotisen sodan jälkeen Odysseus suuntasi laivastonsa kotiinpäin, mutta koettelemukset estivät häntä pääsemästä Ithakaan ja hän joutui harharetkille, jotka kestivät yhteensä 10 vuotta.

Tapahtumilla tuskin on historiallista todenperäisyyttä, mutta ne voidaan sijoittaa Troijan sodat yhteyteen eli noin vuoteen 1200 eKr. Troijan mahti oli juuri tuhottu ja Kreikan johtava voima oli Mykene. Kirjan varsinaiset tapahtumat sijoittuvat suppeahkolle alueelle: Ithakan saarelle, Manner-Kreikkaan ja Odysseuksen kotiinpaluun käyttämälle reitille Kalypson kalliosaari-Skheria-Ithaka. Mukana on myös viittauksia aikaisempiin harharetkiin, jotka kattavat lähes koko Välimeren alueen.

Päähenkilö Odysseus, Laerteen poika on tarumainen, jo antiikin taruissa elänyt sankari, jonka nerokkuus ratkaisi Troijan sodan akhaijalaisten hyväksi. Hänestä ei ole todisteita historiallisesti koskaan eläneenä, mutta hänellä on sitäkin merkittävämpi rooli antiikin historiaan nykysukupolvet tutustuttavana henkilönä. Eyvind Johnsonin kuvailee Odysseuksen tavalla joka tuo hänet lähelle lukijaa. Hänen ajatuksiaan kuvataan suoranaisesti hyvin vähän, mutta lukijalle viestittyy hänestä melkoisen selkeä kuva. Johnsonin kirjassa hän on hyvin sitkeä, karaistunut, päättäväinen ja samalla inhimillinen henkilö. Henkilökuvaa -ja koko kirjaa- voisi kuvailla hyvin realistiseksi sen myyttisyydestä huolimatta.

Romaanissa esiintyy joitakin todennäköisesti historiallisia henkilöitä. Heitä ovat Spartan kuningas Menelaos ja Pyloksen kuningas Nestor. Lisäksi viitataan edesmenneesseen Mykenen kuningas Agamemnoniin. Mikä näiden hallitsijoiden rooli historiallisesti oli, ja miten se eroaa tarujen kertomasta, on asia erikseen. Joka tapauksessa on laadittu tantalidien sukuluettelo, jossa esiintyvät sekä Menelaoksen että Agamemnonin nimet.

Romaanissa on vallalla kaksi eri näkökulmaa: Odysseuksen näkökulma sekä ithakalaisten näkökulma. Juuri ithakalainen näkökulma tuo lukijan lähelle antiikin miljöötä kuvaten melko hyvin myös ajan arkea. Odysseuksen vaimo Penelope on kotonaan jatkuvan painostuksen alla. Hänen miehensä on ollut poissa 20 vuotta ja vaikkei tämän kohtalosta ole varmuutta, on Penelopen ennenpitkää valittava itselleen uusi puoliso ja Ithakalle uusi hallitsija. Odysseuksen poika Telemakhos yrittää omalta osaltaan selvittää isänsä kohtaloa samalla kun Penelopen kosijat käyvät yhä kärsimättömämmiksi. Penelopen armonaika umpeutuu samoihin aikoihin kun Odysseus saavuttaa Ithakan.

Kovinkaan laajamittaista näkökulmaa antiikin tapahtumiin romaanissa ei ole, vaan se on rajattu melko selvästi kirjan teeman palvelukseen. Kirjan takakannen tekstiä lainaten se kertoo "ihmisen hapuilevasta, sitkeästä kamppailusta usein ilkkuvan ja väistelevän totuuden löytämiseksi".

Ville L

CHRISTA WOLFIN "KASSANDRA" ANTIIKIN KUVAAJANA 

"Kassandran" kirjoittanut Christa Wolf on sytynyt vuonna 1929 Landsbergissä Warthessa ja asui ainakin vielä vuonna 1989 silloisessa Itä-Berliinissä. Hän on kansainvälisesti merkittävimpiä saksalaisia nykyprosaisteja. Christa Wolf on julkaissut romaaneja, esseitä ja novelleja, joita on käännetty lukuisille kielille.

Christa Wolfin tuotanto:

-Moskauer Novelle 1961

-Der geteilte Himmel 1963 (Jaettu taivas)

-Nachdenken über Christa T. 1968 (Erään naisen elämä)

-Unter den Linden 1974

-Kindheitsmuster 1976

-Kein Ort. Nirgends 1979

-Kassandra 1983

-Störfall, Nachrichten eines Tages 1987 (Häiriötapaus)

-Sommerstück 1989 (Kesänäytös)

-Was bleibt 1990

-Medea: ääniä 1997

 Christa Wolf on eritellyt tuotannossaan mm. jaetun Saksan ongelmaa, kansallissosialismin vaikutusta ihmisiin, yksilön ja yhteiskunnan suhdetta ja taiteilijan olemusta. Hän on ottanut kantaa aikamme polttaviin kulttuurin, moraalin ja valtapolitiikan kysymyksiin.

Historiallisiin romaaneihin lukeutunee "Kassandra" ja "Medea: ääniä".

Kassandra

"Kassandra" kertoo Troijasta; ennen sotaa kreikkalaisten kanssa, sodan aikana, sekä sen jälkeen. Troijan sodan mahdollisesti todelliset tapahtumat tapahtuivat noin 1100 eKr. Mutta tuolloin ei kirjoitettua kirjallisuutta ollut, joten runoilijoiden oli muistiinsa luottaen välitettävä sukupolvelta toiselle Troijan sodan kaltaisten tapahtumien historia. Näinollen ei pystytä sanomaan ovatko tarinoissa kuvatut tapahtumat ja henkilöt tosia. "Kassandrassa esiintyvät henkilöt ovt samaiset kuin Homeroksen 700-luvulla eKr. kirjoittamissa runoelmissa Ilias ja Odysseus. Kukaan näissä esiintyvistä henkilöistä ei todistettavasti ole todellinen.

JUONI

Kirjassa "Kassandra" on naisen turha varoitus maaiman tuhosta puettu antiikin tarinaan. Tämä allegorinen teos kertoo antiikin Kreikan näkijästä, Troijan kuninkaan tyttärestä Kassandrasta, ja näyistä, jotka iskevät suoraan omaan aikaamme. Kassandrassa kiteytyy aikamme moraalin ja kulttuurin kysymykset.

Kirja alkaa kreikkalaisten hyökkäyksen odotuksesta, tarinan kerronta jatkuu laivalla, joka on viemässä hyökkäyksessä hävinneen Troijan maisia ja lapsia voittajan maalle. Tarina on Kassandran kerrontaa Troijan elämästä ja kuolemasta sodan aikana, Kassandran näkemänä ja kokemana.

Kreikkalaisten heimojen ja Troijan sota sai alkunsa siitä, että Troijan kuninkaan poika Paris ryösti Spartan kuninkaan Menealoksen puolison Helenan. Piiritys kesti kymmenen vuotta ja päättyi kaupungin häviöön sen jälkeen, kun Odysseus oli houkutellut Troijalaiset viemään "Trojan puuhevosen" (= ontto puuhevonen, jonka sisään kreikkalaiset sotilaat olivat piiloutuneet) kaupunkiinsa.

 Outi H

  Christa Wolf: Kassandra

Christa Wolf: Kassandra

II KIRJALLINEN TOIMINTA:

Christa Wolf oli kansainvälisesti tunnetuin (itä)saksalainen naiskirjailija 1980-luvulla. Julkaistuaan arvosteluja ja esseitä hän kirjoitti novellin Moskauer Novelle (1961) ja romaanin Jaettu taivas (Der geteilte Himmel, 1963), joka käsittelee jaetun Saksan ongelmaa. Toinen romaani Erään naisen elämä (Nachdenken uber Christa T., 1968) on kertojan nuorena kuolleen ystävättären elämäntarina.

Vuonna 1976 ilmestyi omaelämänkerrallinen romaani Kindheitsmuster, joka yrittää selvittää, kuinka lapsuudessa opitut mallit vaikuttavat toisissa olosuhteissa. Kertomuksen Kein Ort Nirgends (1979) teemana on kahden kirjailijan yksinäisyys. Ainoastaan kertomuksessa Kassandra (1983) on naisen turha varoitus puettu antiikin tarinaan. Häiriötapaus (Störfall, Nachrichten eines Tages, 1987) käsittelee Tsernobylin ydinvoimala onnettomuutta. Kesänäytös (Sommerstuck, 1989) kuvaa maalle muuttaneiden intellektuellien suhdetta toisiinsa ja luontoon. Christa Wolf aiheutti aikoinaan teoksillaan kohua kotimaassaan Saksassa käsitellessään tuotannossaan mm. jaetun Saksan ongelmaa, kansallissosialismin vaikutusta ihmisiin, yksilön ja yhteiskunnan suhdetta ja taiteilijan olemusta.

III ROMAANIN JUONI

 Romaani sijoittuu vuoteen 1200 eKr., jolloin käytiin kymmenvuotinen sota kreikkalaisten ja Troijan välillä. Kaiken takana oli nainen, Spartan kuningas Menelaoksen puoliso kaunis Helena, jonka Troijan kuningas Priamoksen poika Paris oli r yöstänyt. Kreikkalaiset tästä suivaantuneina lähtivät kostoretkelle troijalaisia vastaan. Kreikkalaisten joukoissa olivat mm. sellaiset kansallissankarit kuin Akhilleus ja Odysseus. Heidän johtajanaan toimi Mykenen kuningas Agamemnon. Troijalaisten sankarimainetta edusti mm. Hektor.

Sodasta muotoutui tasaväkinen ja se kesti kymmenen vuotta. Romaani kertoo tästä ajasta Troijan kuninkaan tyttären selvännäkijä Kassandran silmin. Kirjailija kuvaa hyvin sitä ahdistusta, mitä piiritetyn kaupungin asukkaat tuntevat tietäessään pian loppunsa tulevan. Kirjoitustyyli on hyvin sekava, välillä ei edes tiedä kuka puhuu, kenelle puhuu ja mistä puhuu. Monet henkilöt jäivät minulle epäselviksi. Kirja on kuin jonkun irtonaisia ajatuksia "heiteltynä" sinne sun tänne. Kirja alkaa lopusta, eli Troijan tuhosta ja jatkuu Kassandran kertoessa syistä miten tähän tilanteeseen päädyttiin. Lukiessaan kirjaa tuntuu kuin pääsisi Kassandran pään sisään näkemään hänen tunteensa ja ajatuksensa ympäristöstään. Kirjan loputtua ilmaan jää "roikkumaan" ajatus siitä, että jos naista olisi uskottu, Troijaa ei olisi tuhottu! Kassandra on hyvin yksityiskohtainen havainnoissaan. Hän huomaa kaiken ja osaa lukea toisia ihmisiä kuin avointa kirjaa. Itse hän jää kuitenkin itselleen arvoitukseksi.

Kirjasta olisi nauttinut enemmän, jos olisi perehtynyt aiheeseen paremmin ja tuntisi enemmän antiikin Kreikan henkilöitä ja tapahtumia.

LÄHTEET:

Otavan kirjallisuustieto 1990

Nykysuomen tietosanakirja WSOY 1992

TOP koululaisen tietokeskus WSOY 1989

Noora A

Theodor Kallifatides on kreikkalaissyntyinen ruotsalainen kirjailija,joka on syntynyt vuonna 1938 Kallifatides on koulutukseltaan filosofian kandidaatti,ja hän on kirjoittamisen lisäksi toiminut mm. opettajana ja kirjallisuuskriitikkona.

Kallifatides on luonut kirjailijauransa Ruotsissa, missä hän asuu edelleenkin. Hänen esikoisromaaninsa Utlänningar ilmestyi vuonna 1971.Kansainvälisesti tunnetuksi hänet teki vuosina 1975-1977 julkaistu romaanisarja "Kastanjapuun kylä","Kastanjan varjossa" ja "Julma rauha", joka kertoo kreikkalaiskylän traagisista vaiheista kirjailijan nuoruudessa. Romaanisarjan ja kirjan "Kaunis Alkibiades" lisäksi Kallifatides on kirjoittanut mm. romaanit "Pitkä päivä Ateenassa" ja "Isäni, kreikkalainen".

Romaani "Kaunis Alkibiades" sijoittuu 400 eaa.-luvun lopun Kreikkaan, pääasiassa kukoistuskaudestaan hiipuvaan Ateenaan.Kirjan kertojana on Timandra, hetaira, eli ilotyttö. Timandra on luultavasti keksitty henkilö, jonka avulla Kallifatides kuvaa aikakauden todellista sankarihahmoa Alkibiadesta.

Kirjassa Timandra muistelee elämäänsä 28-vuotta kestäneen Ateenan ja Spartan sodan ajalta. Hän aloittaa ajasta jolloin oli kymmenen, ja näki Alkibiadeksen, tuleven rakastajansa ensimmäisen kerran. Ateenan ja Spartan välistä sotaa oli silloin käyty vuosi, ja Ateenaa hallitsi Perikles. Timandra kuvailee kirjassa paljon suhdettaan Alkibiadekseen, ja kertoo varsin yksityiskohtaisesti Alkibiadeksen värikkäistä elämänvaiheista, sekä Ateenan ja Spartan sodan vaiheista. Hän kertoo myös paljon ajan Ateenan elämästä, ja mm. ystävyydestään tunnettuun filosofiin Sokrateehen.

Sokrates ja Alkibiades olivat ystäviä kirjan lisäksi myös todellisuudessa. Kirja sisältää Sokrateen läsnäolon ansiosta filosofisia pohdiskeluja, mitkä eivät kylläkään olleet harvinaisia kirjan ajan Kreikassa. Timandran muistelmat seuraavat Alkibiadeksen vuoristorataa kaikkien rakastamasta kaikkien muiden paitsi Timandran vihaamaksi, aina Alkibiadeksen kuolemaan saakka.

Kaisa P

Theodor Kallifatides

Suomessa rakastettu kreikkalainen kirjailija Theodor Kallifatides tunnetaan lennokkaan Filosofisista romaaneistaan. Romaanien tapahtumapaikka on usein Kreikka , vaikka Kallifatides on syntynyt Kreikassa ja vaikka hän on kreikkalainen jo vuosikausia Kallifatides on kirjoittanut teoksensa suoraan ruotsiksi . Ruotsista häntä on käännetty kymmenelle eri kielelle . Eikä se ole hänelle kovin vaikeata , onhan kirjailija asunut Tukholmassa jo puolet elämästänsä.

Vaikka Kallifatidesillä on casanovan maine (eikä hän yritä kumota tätä kuvaa) perheen vierestä kaikki muu muuttuu toissijaiseksi , eikä hän suhtaudu avioeroihin kevyesti. Hän on naimisissa ruotsalaisnaisen kanssa ja vaikka välillä on ollut myrskyistä se on kestänyt lujana. Ja hänen kaksi lasta voimistavat sitä. Kallifatidesillä on kaksi veljeä (joista tietoa ei löytynyt).

Kallifatides on toiminut mm. opettajana ja kirjallisuuskriittikkona. Hän käsittele romaaneissaan kotimaansa lähihistoriaa ja on arvostellut ruotsin yhteiskunnan kylmänkiskoisuutta.

Hänen uransa alkoi 1971 romaanilla Utlänningar , joka kuvaa siirtolaisten kohtaloita nykypäivän ruotsista. Kansanvälisesti tunnetuksi hänet teki romaani sarja(1973-1977) Kastanjapuun kylä, Kastanjan varjossa ja Julma rauha joka kertoo kreikkalaiskylän traagisista vaiheista kirjailijan nuoruudessa , mutta joka samalla poliittisine , sosiaalisine ja ihmiskuvallisine ulottuvuuksineen on eepos Kreikan lähihistoriasta.

Theodor Kallifatides on saanut pohjoismaisen "pikku-Nobelin" Pudonnut Enkelistä ja itsetilitysromaani Rakkaus aiheutti aikamoisen keskustelun ilmestyessään Suomessa. Kaunis Alkibiades ilmestyi 1986.

UTLÄNNINGAR (1971)

KASTANJAPUUN KYLÄ (1973)

KASTANJAN VARJOSSA (1976)

JULMA RAUHA (1977)

RAKKAUS (1979)

PUDONNUT ENKELI (1981)

ISÄNI KREIKKALAINEN (1983)

POIKA KREIKASTA (1985)

KAUNIS ALKIBIADES (1986)

Kaunis Alkibiades

Alkibiades eli vuosina 450-404 eKr. Hän oli lahjakas Ateenalainen poliitiikko ja sotapäällikkö.

Hän joutui isänsä kuoltua Perikleen holhouksen alaiseksi. Nuorukaiseksi vartuttuaan syntyperänsä, kauneutensa, viehättävän olemuksensa ja rikkautensa johdosta pääsi pian Ateenan kansan suosikiksi, mutta eteviin hengenlahjoin yhtyi suuri kevytmielisyys, itsekkyys ja kunnianhimo. Hän yritti tavoittaa tavoittamatonta ja se tuli hänelle kohtalokkaaksi.

V. 415 varustettiin laivasto, jonka oli määrä ryhtyä sotaretkeen Syrakuusaa vastaan, johtoon asetettiin Nikias, Lamakhos ja Alkibiades. Mutta sen jo ollessa lähtövalmiina tavattiin eräänä aamuna suuri jo ukko hermejä runneltuina. Alkibiadesta ei tosin voitu todistaa syypäksi tekoon, mutta häntä syytettiin Eleusiin salamenojen häpäisemisestä. Hänet käskettiin Sisiliasta takaisiin, mutta hän pakeni Spartaan ja auttoi neuvoillaan Spartalaisia sodassa Atenaa vastaan. Sitten hän pakeni Vähään-Aasian persialaisen satraapin Tissferneen luo, satraappi vihasi helleenejä. Sen jälkeen alkoi neuvotella ateenalaisten kanssa ja hänet asetettiin jälleen näiden laivaston johtoon .

Alkbiades on pitkän aikaan ateenalaisten suosikki, mutta ei kuitenkaan pysyvästi. Persialaisten luonna ollessaan hän hankki voiton Spartasta, mutta joutui kuitenkin taas epäsuosioon ja pakeni Fryygiaan, jossa hänet murhattiin. Kertomuksen päähenkilö on Alkibiades, Perikleen kasvatti. Tarinan kertoja on "hetaira" Timandra, joka on Alkibiadeksen rakastajatar. Hän vaikuttaa todelliselta ja ehkä hänellä olikin jotain vaikutusta Alkibiadeksen elämässä, mutta mitään tietoa hänestä ei löydy. Romaanissa esiintyy monia tunnettuja henkilöitä esim. Aristofanes, Sofokles, Sokrates, Platon, Protagoras ja Lysandros. Kirjassa mainitaan myös monia muita henkilöitä, mutta tiedon puuttuessa en pysty sanomaan ovatko he fiktiivisiä tai todellisia henkilöitä. Esintyy myös kreikkalainen mytologinen Fryygian kuningas Midas, josta on useita taruja.

Kirja itsessään vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta. Kirjan lopussa Alkibiadeksen kuoltua Timandra sanoo: "Hän kaatui tuleen ja kuoli kuten oli elänyt, palaen. "

He elävät hyvin monimutkaisessa maailmassa. Sofisteista eroavat filosofit, on paljon sotia ja ihmissuhteet ovat kieroutuneita. Alkibiadeksen vaimo Ipparette ja Timandra kilpailevat keskenään. Ja vaikka Timandra synnyttä tyttären Alkibiadekselle, Ipparette on etuasemassa synnyttäessään Alkibiadekselle kaksi poikaa. Heidän välinen "sota" ei välttämättä ole koskaan ollut mutta kirjassa Timandra kertoo voittaneensa sen . Kuka tietää, ehkä tietäisimme Timandrasta enemmän jos hän olisi mennyt naimisiin Alkibiadeksen kanssa. Tällä hetkellä kuitenkin häntä ei ole olemassa emmekä pysty luottamaan tarinan todenm ukaisuuteen. Alkibiades oli kuitenkin Kreikan historiassa jos ei nyt merkittävin, mutta muistettava henkilö .

Martiina P

Theodor Kallifatides: Kaunis Alkibiades

Theodor Kallifatides on kreikkalaissyntyinen, nykyään ruotsalainen kirjailija. Hän syntyi v. 1938 Molaissa, Kreikassa, mutta muutti myöhemmin pysyvästi Ruotsiin. Hänellä on akateeminen koulutus (fil. kand.) ja hän on toiminut myös opettajana ja kirjallisuuskriitikkona.

Hän ammentaa aiheet tuotantoonsa pitkälti omista kokemuksistaan. Hän käsittelee teoksissaan kreikkalaista kulttuuria ja elämäntapaa ja toisaalta siirtolaisuutta. Teokset ovat:

-Utlänningar (1971)

-Kastanjapuun kylä (1973)

-Kastanjan varjossa (1976)

-Julma rauha (1977)

-Rakkaus (1979)

-Pudonnut enkeli (1981)

-Isäni kreikkalainen (1983)

-Poika Kreikasta (1985)

-Kaunis Alkibiades (1986)

"Kaunis Alkibiades" on tiiviisti historiallisissa tapahtumissa kiinni oleva romaani. Eletään antiikin Kreikan klassista kautta (480-330 eKr.). Aikakautta leimaavat kaupan, taiteiden, puhetaidon ja filosofian kukoistus ja toisaalta poliittinen levottomuus. Suurten kaupunkivaltioiden eli polisten, Ateenan ja Spartan välinen, paljolti poliittisista ja ideologisista näkemyseroista johtuva jännite kärjistyi peloponnesolaissodaksi, joka kesti 28 vuotta (431-403). Välillä viholliset kuitenkin liittoutuivat keskenään käydäkseen sotaa yhteistä vihollista, Persiaa, vastaan.

Romaanin tapahtumapaikka on Ateena, jota hallitsi siihen aikaan Perikles. Alkibiades on Perikleen sukulaispoika ja tämän suojatti, josta kasvaa kunnianhimoinen ja henkilökohtaista mainetta tavoitteleva sotapäällikkö. Hän on nuori ja kiihkeä, toisaalta "kylmäverinen taktikko", toisaalta "hurmahenki, joka saattoi heittää kaiken menemään hetken mielijohteesta".

Alkibiades oli peloponnesolaissodassa mukana alusta alkaen, ensimmäisessä taistelussa vasta seitsemäntoistavuotiaana. Hän saavutti mainetta urheana soturina ja kohosi nopeasti korkeaan asemaan. Kun sotaa oli käyty kymmenen vuotta, tehtiin Nikiaan rauhansopimus kyseisen, turhaa sotimista vastustavan sotapäällikön toimesta. Alkibiades kuitenkin taivutteli Ateenan korkeimman päättävän elimen, demoksen, puolelleen ja jatkoi sotaa kuuden vuoden tauon jälkeen. Hän myös johti Ateenan politiikkaa.

Alkibiadeen kunnianhimoinen hanke, sotaretki Sisiliaa vastaan (413) osoittautui katastrofaaliseksi; tappiot olivat suuret. Ateenan kuuluisa sotalaivasto kukistettiin lopullisesti v. 404 Aigospotamoin luona. Tämä oli peloponnesolaissodan loppu. Alkibiades joutui epäsuosioon ja pian hänet surmattiin.

Ajan hengen mukainen individualismi ja kunnianhimoisuus vaikutti sekä sisä- että ulkopolitiikkaan aiheuttaen eripuraa kaupunkivaltioiden sisäisessä hallinnossa ja polisten välillä. Sanotaan, että kreikkalaisissa valtioissa ei osattu sovittaa yhteen oikeudenmukaisuutta ja kilpailuhenkeä.

"Kaunis Alkibiades" tuo vahvasti esiin Spartan ja Ateenan välisiä eroavaisuuksia. Harvainvaltaisessa Spartassa elämäntapa oli yksinkertainen ja kuri ankara. Yhteiskuntaluokkien väliset erot olivat suuret ja aristokratia riisti alempia luokkia. Pojat kasvatettiin pelottomiksi sotureiksi ja tyttöjenkin fyysisestä harjoittelusta pidettiin huolta. Henkinen kasvatus jäi vähiin ja individualismi tukahdutettiin. Vaikka spartalaiset olivat sotureita, he eivät pyrkineet laajentumaan yhtä agressiivisesti kuin Ateena, paradoksaalista kyllä.

Ateenelaiset eivät olleet yhtä vaatimattomia. Demokraattisessa Ateenassa yksilöllisyys, jopa itsekeskeisyys, loi kasvupohjaa henkiselle kulttuurille. Sodankäynnistä huolimatta elämä Ateenassa oli suurimmalta osin kohtuullisen mukavaa (tosin romaani käsittelee ylempien yhteiskuntaluokkien elämää). Maailmankuva oli jännittävä sekoitus vanhaa ja uutta, uskontoa ja myyttejä sekä luonnontieteitä ja filosofiaa. Elettiin suurten filosofien, sofistien, tiedemiesten, kirjailijoiden ja taiteilijoiden aikaa. Romaanissa vilahtelevia henkilöitä ovat mm. Sokrates, nuori Platon, Euripides, Aristofanes, Zenon ja Protagoras.

Aikakauden tapakulttuuri, mm. sukupuoliroolit, ja arvot tulevat vahvasti esille romaanissa. "Kauniin Alkibiadeen" kertojahahmo ja keskeinen henkilö on nainen nimeltään Timandra. Hän on Alkibiadeen rakastajatar ja hetaira , ylempien luokkien miehiä viihdyttävä nainen. Toisin, kuin voisi kuvitella, hetairat eivät olleet alistettuja, kuten nykyajan prostituoidut, vaan erittäin emansipoituja verrattuna avioliitossa oleviin naisiin, joiden tehtävä oli synnyttää ja kasvattaa terveitä lapsia. Hetairat olivat itsenäisiä ja ajoittain jopa ylilyöntiasemassa heitä palvoviin miehiin. Naisten aviorikoksiin suhtauduttiin ankarasti, kun taas miesten aviorikokset esim. orjien kanssa olivat hyväksyttyjä. Alkibiadeskin oli naimisissa Ipparete-nimisen naisen kanssa, mutta vietti runsaasti aikaa Timandran kanssa.

Romaanissa on vahva eroottinen lataus. Siinä käy ilmi tietynlainen estottomuus, joka tuohon aikaan vallitsi etenkin ylemmissä yhteiskuntaluokissa. Romaanin henkilöt ovat kokeilunhaluisia, heitä kiehtoo rakkauden ja erotiikan väliset erot ja yhteneväisyydet ja he tekevät hurjiakin kokeiluja päästäkseen lähemmäs vastauksia näihin kysymyksiin. Klassisella kaudella myös homofilia oli normaalina pidetty tapa etenkin ylimystön keskuudessa. Myös "Kaunis Alkibiades" esittelee näitä suhteita. Ajateltiin, että miehen ja toisen miehen tai nuoremman pojan välinen rakkaus oli ylevämpää ja henkisempää kuin miehen ja naisen välinen rakkaus, jota pidettiin lähinnä seksuaalisena. Tässä ilmenee hyvin kulttuurin mieskeskeisyys. Siitä huolimatta, että esim. antiikin Kreikan jumaltarustossa esiintyy paljon vahvoja naishahmoja, oli naisten asema huomattavasti huonompi kuin miesten. Ajateltiin, että naisilla ei ole järkisielua, joten he toimivat tunteittensa varassa, kun taas miehet toimivat rationaalisesti. Lainaus romaanista valottaa hyvin tätä näkemystä: "Miltä asiat näyttävät on yksi kysymys. Miksi ne näyttävät siltä kuin näyttävät on toinen kysymys. Meille naisille katsottiin riittävän, että asiat olivat miltä näyttivät. Toinen kysymys oli varattu miehille. Mutta kun he eivät keksineet vastausta siihen, he tulivat meidän luoksemme."

Sini F

Tuure Vierros, Kankaanpäästä kotoisin oleva kirjailija ja filosofian kandidaatti, syntyi joulukuun 20. päivä vuonna 1927. Historian lehtorina Vierrokselle erityisen läheisiä ovat olleet suomalaiset merkkimiehet, joita hän romaaneissaan kuvaa asiantuntevalla tavalla. Näitä romaanin ansainneita merkkihenkilöitä Tuure Vierrokselle ovat olleet muun muassa Georg Carl von Döbeln, josta kertoo romaani Porilaiseni (1965), piispa Johannes Terserus romaanissa Harhaoppinen piispa (1968), Pietari Brahe Maa oli minuun tyytyväinen -romaanissa (1971) ja Antti Chydenius romaanissa Majesteettirikos (1988).

Taitavaksi kansanelämän kuvaajaksi ja murrekielen käyttäjäksi Tuure Vierroksen osoittaa vuonna 1976 alkanut Vierroksen kotiseudulta Kankaanpäästä kertova romaanisarja Rödbäckin suvun vaiheista. Tällä romaanisarjalla kirjailija liittyi maakuntaeeposten tekijöiden joukkoon. Muita Vierroksen romaaneja ovat Loukkauskivet (1959), Laivurisolmu (1961), Harjahirsi (1963), Lähellä kuolon rantaa (1967), Komeetta (1972), Tarton tanssi (1974), seitsemän kirjeen muotoon kirjoitettu Samum (1983) sekä vuonna 1990 valmistunut romaani Julmat jumalat. Lisäksi Tuure Vierroksen käsialaa ovat useat historian oppikirjat.

Antiikin Kreikan tapahtumissa uskollisesti pysyvän romaanin Julmat jumalat tapahtumat sijoittuvat Peloponnesolaissotien aikaan. Romaanin kehyksenä ovat Euripideen, Ateenan kolmesta tragediarunoilijasta nuorimman ja viimeisimmän, viimeiset päivät Pellassa Makedonian kuninkaan Arkhelaoksen hovissa, jossa Euripides on paossa ateenalaisten vihaa. Euripides on saanut harteilleen syytteen jumalanpilkasta; vanha uskonto ei tyydytä häntä. Ateenalaisten viha kohdistuu erityisesti Euripideen näytelmiin, joita osattiin arvostaa vasta Euripideen kuoleman jälkeen. Nyt ateenalaiset kuitenkin ovat sitä mieltä, että Euripideen, jumalanpilkkaajan, on kuoltava, jotta jumalten viha poist uisi Ateenan yltä ja entinen onnen ja rauhan aika tulisi takaisin. Romaanissa tulee kuitenkin ilmi Euripideen todellinen suhtautuminen jumaliin: hän ainoastaan kyseenalaistaa Olympos-vuoren valloittajien olemassaolon.

Romaani antaa täyteläisen kuvan Euripideen elämästä syntymästä kuolemaan — ennen kaikkea se valaisee Euripideen rikasta ajatusmaailmaa. Lukuisat keskustelut antiikinajan merkkihenkilöiden ja myös lukijan kanssa tuovat esille elämän peruskysymyksiä, jotka ovat askarruttaneet ja tulevat askarruttamaan ihmismieliä ikuisesti. Vastauksia haetaan monesta näkökulmasta kysymyksiin muun muassa oikeasta ja väärästä, valheesta ja totuudesta sekä rakkaudesta, kateudesta, vihasta ja moraalista. Päällimmäisenä ja painavimpana voimana pohdintaan ja sitä oikeaa vastausta ilman jääneisiin kysymyksiin vaikuttavat eri henkilöiden mielipiteet jumalten olemassa olosta: jos jumalia on olemassa, vastaus useimpiin kysymyksiin olisi lyhyemmän matkan päässä. Tätä tärkeintä kysymystä ratkotaan salassa eikä mielipiteitä uskalleta ilmaista suoraan. Sanat puetaan mielellään jonkun toisen suuhun rangaistuksen pelossa — mitä, jos jumalia on sittenkin olemassa?

Eloisuutta romaanille antaakin värikkäät keskustelut elämän peruskysymyksistä ja lukuisten todella eläneiden henkilöiden sanoista ja teoista ruttoepidemioiden sekä muiden maailmaa järkyttävien tapahtumien lomassa. Euripideen ja Makedonian kuninkaan Arkhelaoksen lisäksi teos antaakin mahdollisuuden tutustua esimerkiksi Ateenassa asuneeseen filosofiin Anaksagoraaseen, ateenalaiseen valtiomieheen ja sotapäällikköön Perikleeseen, abderalaiseen filosofiin Protagorakseen, joka muun muassa oli yksi jumalten olemassaoloa epäilevä ja täten kansassa vihamielisyyttä herättävä henkilö, ateenalaiseen kuvanveistäjään Feidiakseen, Demokritokseen — filosofiin, jota pidetään antiikin materialistisen koulukunnan merkittävimpänä edustajana sekä miletolaiseen runoilija-muusikko Timotheokseen. Myös monet tragediakirjailijoiden näytelmien juonet ja niiden selitykset tulevat mielenkiintoisen keskusteluihin pohjautuvan juonen mukana selville.

Naistakaan ei romaanista ole unohdettu. Euripides näkee naisessa paljon enemmän kuin suurin osa muista ajan ihmisistä. Miten paljon lahjakkuutta tuhlaantuukaan pelkästään sen vuoksi, että se esiintyy naisissa, ja miten monet naiset kasvavatkaan kieroon siksi, että he ovat saaneet kirouksekseen terävän älyn. Euripides luulee osaavansa arvostaa naista, mutta törmää kuitenkin itseensä ottaessaan toisen vaimon ensimmäisen vaimonsa Meliton rinnalle.

Lähemmäksi Euripideen maailmaa pyrkii johdattelemaan myös kirjan rakenne. Se käsittää prologin ja epilogin sekä ylipäänsä näytelmänomaisen jaon osiin, jotka taas ovat ikäänkuin jaettu vertauskuvallisesti näytöksiin. Lisäksi sekä Euripideeltä että muilta ajan viisailta lainatut kohdat avaavat portteja syvemmälle teoksen uumeniin. Euripideen kunnioitus näkyy myöhemmin eläneen Filemonin, näytelmäkirjailijan, sanoissa: Jos varmasti tietäisin, että kuolleilla on tajunta, hirttäisin itseni nähdäkseni Euripideen. Näiden sanojen kätköissä piilee myös paljon sellaista, jota Tuure Vierros romaanillaan Julmat jumalat pyrkii lukijalleen antamaan.

Jenni S

Tuure Vierros:

Julmat jumalat-kirjan kirjoittaja Tuure Vierros syntyi 20.12.1927 Kankaanpäässä.

Vuoteen 1966 asti hänen nimensä oli Tuure Widbäck. Ylioppilaaksi Vierros kirjoitti Kankaanpään yhteislyseosta vuonna 1948. Hän toimi historian ja yhteiskuntaopin opettajana äänekosken yhteiskoulussa vuosina 1953- 54, Haminan yhteislyseossa vuosina 1955-56, Porin lyseossa vuosina 1959-62 ja Helsingin Suomalaisessa yhteiskoulussa vuodesta 1962 vuoteen 1989.

Hänen tuotantoaan on mm.

Loukkauskivet WS 1959 , Laivurinsolmu WS 1961, Porilaiseni. Georg Carl von Döbelin tarina WS 1965, Lähellä kuolon rantaa WS 1967, Harhaoppinen piispa WS 1968, Maa oli minuun tyytyväinen KY 1971, Komeetta KY 1972, Tarton tanssi KY 19 74, Taivaassa torpan maa ( teos aloittaa Kankaanpää-sarjan ) 1976, Kultainen raitti KY, Valhetta kaikki totuus KY 1979, Ei saavu satamaan ( teos päättää Kankaanpää-sarjan ) KY 1981, Julmat jumalat. Euripides Pellassa. KY 1990.

Tuure Vierros voitti Kalevalan juhlavuoden näytelmäkilpailun vuonna 1986. Hannu Syväojan kirja Loukkauskivestä Tangettibussoliin kertoo Tuure Vierroksen kirjailijaelämästä vuodesta 1959 vuoteen 1986.

Historiallisten teosten osuus Tuure Vierroksen tuotannossa on merkittävä, sillä onhan hän jo ammattinsakin puolesta erikoistunut historiaan.

Julmat jumalat kertoo tragedian suuren mestarin Euripideen aikaisista tapahtumista lähinnä hänen synnyin saarellaan Salamiissa, Ateenassa, Ateenan ympäristössä, Pellassa ja muutamissa muissa sen ajan barbaarimaissa. ( Pella katsotaan myöskin barbaarimaaksi ). Lähes kirjan loppuun asti Euripides on Makedonian kuninkaan Arkhelaoksen luona Pellassa kuninkaan vieraana, koska hänen näytelmiään oli kritisoitu aika tavalla, useita oikeudenkäyntejä oli pidetty jumalanpilkkaan vedoten, eikä hänen oleskelunsa Ateenassa ollut enää mieluisaa. Niinpä hän vastasi kuninkaan kutsuun myöntävästi lähteä Pellaan ja vietti siellä elämänsä viimeiset päivät muistellen elämänsä tapahtumia. Kirja siis ajoittuu periaatteessa Euripideen elämän viimeisiin vuosiin, mutta kertoo kuitenkin koko hänen elämänsä aikaisista tapahtumista. Kirjan nimeksi sopisi hyvin esimerkiksi Euripideen muistelmat.

Kirja kertoo siis vuosien 480-406 eKr. välisistä tapahtumista ( Euripideen elinvuodet ). Kirjassa pohditaan jumalten olemassaoloa, tuon ajan näytelmäkirjailijoiden ristiriitoja ja yleensäkin ihmisten olemassaoloa. Filosofit ja filosofiset ajatukset ovat myöskin keskeisessä asemassa. Oikeaa ja väärää, uskollisuutta, rakkautta, vihaa, moraalia ym. ikuisia kysymyksiä pohditaan kirjassa useaan otteeseen.

Kirjassa esiintyy lukuisia nimiä ja henkilöitä, joista olisi mahdotonta ottaa selvää ellei kirjan lopussa olisi kattavaa henkilöesittelyä. Kaikki kirjassa esiintyvät henkilöt ovat todella eläneet, sillä tuskin kirjailija henkilöesittelyynsä lisää keksittyjä henkilöitä ja vielä henkilöille keksityt elinvuodet.

Kirjassa esiintyy siis päähenkilönä Euripides, tragedian mestari, hänen sukunsa, molemmat vaimonsa, useita poliitikkoja, sotapäälliköitä, muita suuria näytelmäkirjailijoita, heidän sukuaan, kuvanveistäjiä, maalareita, lukuisa joukko filosofeja ja puhujia, sekä monia muita sen ajan Ateenalaisia ja muunmaalaisia ihmisiä.

Kirjassa esiintyy monia ilmeisesti tuolle ajalle tyypillisiä sanontoja, termejä ja nimityksiä, joista myöskin kattava selostus kirjan takana.

Kirjan tapahtumia seurataan tragedian mestarin, Euripideen näkökulmasta ja näin ollen hänen omia ajatuksensa ja mielipiteensä vaikuttavat tyyliin. Kirjassa ei sinänsä ole mitään sen erikoisempaa tai selvempää juonta vaan Euripideen muistelut hyppivät ajasta ja paikasta toiseen ja muutamat asiat tulevat jopa toistettua pariinkin otteeseen.

Pia M

MIKA WALTARI: TURMS KUOLEMATON

"Turms Kuolematon" on kuvaus antiikin maailmasta ajalla 520-480 eKr, jolloin

persialaiset ja kreikkalaiset sotivat ja etruskien, antiikin usein unohdetun, mutta merkittävän

kansan kulttuuri kukoisti.

Usein antiikin maailmasta puhuttaessa käsitellään pelkästään Kreikkaa ja Roomaa.

Kuitenkin etruskien vaikutus kokeneena sivistyskansana oli merkittävä, esimerkiksi kirjassa

kuvatut etruskien uskonnolliset rituaalit periytyivät roomalaisille. Etruskit olivat kuuluisia

myös taitavasta raudankäytöstään..

Kirjan päähenkilö on Lars Turms, joka on syntyjään etruski ja salaman pojaksi usein

nimitetty saamansa salamaniskun mukaan. Hän on tietämättään tuleva lukumo, etruskilainen

hallitsija, ja kuolematon.

Etrurian alueella liikutaan pääasiallisesti vasta kirjan loppupuolella. Varsinaiset ta-

pahtumat alkavat Delfoissa, jossa Turms pyytää neuvoa oraakkelilta ja tapaa kirjan toisen

merkittävän henkilön, spartalaisen Dorieuksen. Liityttyään laivastoon Turms ja Dorieus so-

tivat persialaissodassa, jota kirjassa kuvataan melko paljon. Liikutaan Välimerellä hellee-

nien siirtokunnissa lähellä Kartagoa.

Jouduttuaan perheineen karkotetuksi Eryxistä ja pakoiltuaan muutaman vuoden

metsissä sikanien barbaarikansan parissa Turms suuntaa kulkunsa Roomaan. Roomasta

käsin hän tekee pitkiä matkoja etruskikaupunkeihin ja mieltyy etruskilaiseen kulttuuriin.

Viruttuaan jonkin aikaa vankilassa Roomassa ja tullessaan karkotetuksi, hän päätyy et-

ruskien pariin. Hänen hämärän peitossa ollut syntyperänsä selviää lopullisesti etruskien

tehdessä hänestä lukumon, puolijumalallisen hallitsijan.

Kirjassa ei juuri esiinny oikeita historiallisia henkilöitä. Teksti on täysin fiktiivistä,

vaikkakin mainio ajan tapojen ja kulttuurin kuvaus. Erityisen osuvasti kuvataan helleenien

uskontoa monine jumalineen. Moni asia tulkitaan selväksi enteeksi ja unilla ja näyillä on

erityisen suuri rooli.

Kirjailija Mika Waltari (1908-1979) on erityisen tunnettu juuri historiallisista

romaaneistaan, joista tunnetuin ehkä on "Sinuhe Egyptiläinen" (1945), Joskin hänen

muukin tuotantonsa on hyvin laaja. Hän kuului 1920-luvulla Tulenkantajiksi nimitettyyn

kirjailijapiiriin. Suomen akatemian jäsen hänestä tuli vuonna 1957. Waltari työskenteli

sota-aikana valtion tiedotuslaitoksen propagandatehtävissä.

Historiallisissa romaaneissaan Waltaria kiinnostivat suuret murroskaudet, kuten

uskonsotien aika Euroopassa ja Konstantinopolin tuho. Hänen historiallisia romaaneitaan

"Sinuhe Egyptiläisen" ja "Turms Kuolemattoman"(1955) lisäksi ovat mm. "Kaarina Mau-

nuntytär"(1942), "Mikael Karvajalka"(1948), "Johannes Angelos"(1952), "Ihmiskunnan vi-

holliset"(1964) ja "Valtakunnan salaisuus"(1959).

Waltarin läpimurtoromaani oli "Suuri illusioni"(1928). Muita merkittäviä teoksia

hänen tuotannossaan ovat trilogia "Isästä poikaan"(1942) ja pienoisromaani "Vieras mies

tuli taloon" (1937). Waltarista tuli "komisario Palmu"-romaaneillaan ensimmäinen suo-

malainen merkittävä dekkarikirjailija. Hän sai Aleksis Kiven kirjallisuuspalkinnon

vuonna 1947.

Maria R

Vuosina 1908-1979 elänyt Mika Waltari kuuluu suomalaisen kirjallisuuden merkkihenkilöihin. Vuonna 1928 julkaistiin hänen ensimmäinen romaaninsa "Suuri illusioni". Tätä ennen olivat jo muutamat runokirjat nähneet päivänvalonsa. Parhaiten Waltari tunnetaan vuonna 1945 ilmestyneestä teoksestaan "Sinuhe, egyptiläinen", joka on hänen Välimeren kulttuuripiiriin sijoittuvista romaaneista laajimmalle levinnyt. Waltarin tuotanto kattaa myös salapoliisiromaanit, joista mainittakoon Komisario Palmu-sarja. Waltarin julkaistuun tuotantoon kuuluu 22 romaania, 26 näytelmää, 15 pienoisromaania, seitsemän salapoliisiromaania, neljä novellikokoelmaa, kuusi runoteosta ja kaksi satukirjaa. Näiden lisäksi hän kirjoitti monia kuunnelmia ja arvosteluja yms.

Waltarin äiti Olga jäi leskeksi miehensä Toimin kuoltua Mikan ollessa viisivuotias. Waltari kävi Helsingin normaalilyseon ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1926. Vuonna 1932 Waltarille syntyi tytär Satu. Hän on jatkanut isänsä jalanjäljillä kirjailijana. Vuonna 1957 Waltari nimitettiin Suomen Akatemian jäseneksi.

Waltarin teoksia julkaisuvuosineen:

Suuri illusioni 1928

Jättiläiset ovat kuolleet (novellikok.) 1930

Appelsiininsiemen 1931

Vieras mies tuli taloon 1937

Komisario Palmun erehdys 1939

Kuka murhasi rouva Skrofin? 1940

Sinuhe, egyptiläinen 1945

Lähdin Istanbuliin 1948

Mikael Karvajalka 1948

Mikael Hakim 1949

Johannes Angelos 1952

Turms, kuolematon 1955

Valtakunnan salaisuus 1959

Tähdet kertovat komisario Palmu! 1962

Ihmiskunnan viholliset 1964

Turms, kuolematon

Vuonna 1955 ilmestynyt "Turms, kuolematon" ajoittuu persialaissotiin. Kirja kertoo etruskikuninkaan pojan "maisen elämän noin 520-450 e.K.r. kymmenenä kirjana". Tämä romaani on käännetty 15:lle eri kielelle.

Turmsin tarina kerrotaan takautumina. Teoksen päähenkilöön Turmsiin on iskenyt salama Efesoksen ulkopuolella. Tästä johtuen hän ei muista aiempaa elämäänsä. Oma menneisyys alkaa kuitenkin vaivata Turmsia. Niinpä hän päättää selvittää syntyperänsä. Delfoin oraakkelin opastamana Turms ja hänen ystävänsä Dorieus päätyvät Fokaian Dionysioksen muutaman aluksen laivastoon. Laden meritaistelun ja pitkän ryöstöretken jälkeen Dionysios joukkioineen päätyy talvehtimaan Himeran kaupunkiin, Sisiliaan. Tämän pitkän merimatkan aikana Turms on antanut näyttöä yliluonnollisista kyvyistään. Tapahtumarikkaan talven jälkeen laivat lähtevät jatkamaan matkaansa. Päämääränään Dionysioksella on Massilia. Matkan varrella Turmsin seurue valloittaa pari kartagolaisten kaupunkia Sisiliasta. Sieltä Turmsin matka Arsinoen, hänen naisensa kanssa, Roomaan ja edelleen Veijiin. Aikansa Pohjois-Italian etruskikaupunkeja kierreltyään Turms saa tietää olevansa etruskikuningas Porsennan poika. Turms oli lähetetty seitsemänvuotiaana Sybariksen kaupunkiin, jotta saataisiin tietää olisiko hän lukumo eli jumalallinen tietäjäkuningas. Teoksen lopussa jumalien aterialla Turmsista tulee kotikaupunkinsa Clusiumin lukumo.

Romaanin henkilöiden toimintamallit kuvastavat hyvin antiikin ihmisen ajattelua ja maailmankäsitystä. Tekstistä käy myös ilmi uskonnon ja mystiikan merkitys tuon ajan kansalle. Waltarin kuvailemat uhrimenot eri kansojen eri jumalille huvittavat nykyajan lukijaa melkoisesti. Teoksessa limittyvät mukavasti kirjailijan mielikuvitus ja historioitsijoiden meille luoma todellisuus. Kirja on oikea fiktiivisten hahmojen seikkailu. Todella eläneitä henkilöitä ovat lähinnä nimeltä mainitut kehyskertomuksien henkilöt. Kertojana olevan Turmsin kautta Waltari kuvailee hyvin eloisasti erilaisia kaupunkeja sekä niiden asukkaita. Teos sisältää monia yllättäviä juonenkäänteitä, jotka pitävät lukijan mielenkiinnon yllä. Kirjailija on onnistunut tekemään yleistunnelmaltaan hyvin mystisen romaanin. Tarinan näyttämönä toimiikin usein jonkun jumalan temppeli tai muu pyhä paikka. Vastapainoksi uskonnolle Waltari käyttää paljon laiva- ja taistelukohtauksia. Kiinnostava piirre teoksessa on syntyperältään erilaisten ihmisten välinen kanssakäynti. Tämä lisää juoneen monia mutkikkaita käänteitä. Kaiken kaikkiaan "Turms, kuolematon" edustaa suomalaista kirjallisuutta parhaimmillaan.

Juha H

Mika Waltari: Turms, kuolematon

Mika Toimi Waltari syntyi 19 syyskuuta vuonna 1908

Helsingissä ja kuoli vuonna 1979. Hänen isänsä oli lehtori

ja Mika itse valmistautui filosofian kandidaatiksi vuonna

1929. Hän teki lukuisia opintomatkoja Eurooppaan ja

Turkkiin. Hän on toiminut kirjailijan ohella lehtimiehenä ja

suomentajana. Suomen akatemian jäsen vuodesta 1957. Waltari

oli huomattavimpia 20-luvulla aloittaneita Tulen kantajia.

Hänen tyttärensä Satu Waltari kirjoitti myös. Hänen tyyli

edustaa 50-luvun nuoruuden päämäärättömyyttä ja epävarmuutta.

hänen alkutuotantonsa käsitti nuorisossa vallinnut

urbaaninen tunne, ja läpimurtoteokseksi muodostui "Suuri

illuusioni", joka kertoo 20-luvun nuorisosta. Waltari

aloitti sensualistisena elämänpalvojana, jonka kirjoitukset

liittyivät Tulen kantajien pyrintöihin. "Suuri illuusioni"

(1928) ja "Appelsiininsiemen" (1931) kuvaavat 1920-lopun

tunnelmia. 1930-luvulla Waltari kirjoitti Helsinki-aiheisen

sukukroniikka trilogian "Mies ja haave"(1933), "Sielu ja

liekki"(1934) ja "Palava nuoruus"(1935), yhteisniteenä

"Isästä poikaan"(1942). Vuonna 1936 "Surun ja Ilon kaupunki"

ja vuonna 1937 tiykasti keskitetty pienoisromaani "Vieras

mies tuli taloon", ja sen jatko "Jälkinäytös" vuonna 1939.

"Antero ei enää palaa" (1940) "Fine van Brooklyn", "Kaarina

Maununtytär" ja "Ei koskaan huomispäivää" (1942), "Tanssi

yli hautojen" (1944). Näiden vuosien levottomuus vaihtui

sodan myötä keveäotteiseen, ammattitaitoisempaan tuotantoon.

Sotien jälkeen hän siirtyi laajoihin historiallisiin

kertomuksiin. Hänen kansainvälinen läpimurtonsa "Sinuhe,

egyptilänen" (1945) joka kuvaa muinaista Egyptiä,

hahmotukseltaan pohjautuu 30-luvun historiallisiin

suurromaaneihin (Gravesin "Claudius"). Muissa

historiallisissa romaaneissa Waltari on käsitellyt historian

kriisiaikoja yrittäen löytää aikakausien vaihtumiseen

vaikuttaneet tekijät. "Mikael karvajalka" ja "Kultakutri"

(1948), "Mikael Hakim" (1949) ja keskiajan kuolemaa kuvaava

"Johannes Angelos" (1952)."Turms kuolematon" (1955), "Felix

onnellinen" (1958). Suuret uskonnolliset romaanit taas

kuvaavat kristinuskon ja roomalaisuuden kohtaamista,

"Valtakunnan salaisuus" (1959) ja "Ihmiskunnan viholliset"

(2 nid., 1964). Waltarin tuotantoon kuuluu myös

runokokoelmia: "Valtatiet", "Muukalaislegioona", "Runoja

1925-1945". Näytelmiä mm. "Kuriton sukupolvi", "Akhanaton,

auringosta syntynyt", "Paracelsus Baselissa", "Noita palaa

elämään", "Portti pimeään" ja "Miljoonavaillinki". Hän

kirjoitti myös matkakuvauksia ja salapoliisiromaaneja mm.

"Yksinäisen miehen juna", "Komisaario Palmun erehdys",

"Neljä Päivänlaskua". Ja novellikokoelmia: "Jättiläiset ovat

kuolleet", "Novelleja", "Kuun maisema" ja "Vallaton

Waltari". Kirjoittanut romaaneja myös salanimillä, esim.

Kristian Korppi, Leo Rainio ja M. Ritvala. Lisäksi hän on

kirjoittanut elokuvakäsikirjoituksia ja radiokuunnelmia ym.

Turms, kuolematon, suorittaa Aeneaan matkan: hän lähtee

pakolaisena kaukaa Vähästä-Aasiasta, Joonian rannikolta ja

purjehtii monien sattumusten ja Kohtalon pyörteiden kautta

lopulta Italiaan suorittamaan jumalallista tehtäväänsä ja

kutsumustaan.

Muistinsa menettänyt ja menneisyydestään tietämätön

Turms pakenee suurkuningas Dareioksen hallitsemia

persialaisia vastaan käydyn Joonian kapinan jälkeen.

Ystäviensä Dorieuksen, Mikonin ja merirosvo Dionysioksen

kanssa hän lähtee länteen, Sisiliaan. Siellä hän kohtaa

unelmien naisen, Arsinoen, Jumalattarelle omistautuneen

papittaren, joka myös ihastuu Turmssiin ja lähtee tämän

matkaan. Monien Sisiliassa vietettyjen vuosien jälkeen Turms

perheineen lähtee Roomaan seuraten saamiaan enteitä.

Ennusmerkit johdattavat hänet lopulta takaisin

kotiseudulleen Etruriaan, oman kansansa etruskien pariin.

Mika Waltari on kansainvälisesti tunnettu

historiallisten romaanien kirjoittajana. Hän oli myös

etruskien historian tuntija. Turms, kuolematon sijoittuu

saumattomasti historialliseen ympäristöönsä. Turms elää

kuohunnan ja muutoksen vuosia, ja jopa osallistuu itse

niihin vaikkakaan ei pysty kääntämään tapahtumien kulkua

mieleiseensä suuntaan, ja hänen ponnistelunsa valuvat

hiekkaan historian kulkiessa vääjäämättömästi omaan

suuntaansa.

Persian suurvalta saavutti huippunsa ja kärsi sitten

nöyryyttävät tappiot vähälukuisilta kreikkalaisilta ensin

Dareioksen hallitessa, ja sitten Xerxeen. Suurkuningas oli

laskenut voivansa alistaa vasalleiksen kreikan jälkeen koko

läntisen maailman, siis Suur-Kreikan, Karthagon ja Etruskien

kaupungit. Mutta hänen tappionsa vain vahvisti jo voimassa

olevaa historiallista suuntausta: kreikkalaiset siirtokunnat

lännessä lisääntyivät ja söivät kauppaa foinikialaisilta,

karthagolaisilta ja etruskeilta, jotka kaikki kolme olivat

kansoja, jotka eivät tarttuneet miekkaan niin helposti kuin

kreikkalaiset.

Turms saapuu vastasyntyneeseen agressiiviseen ja

itseriittoiseen Rooman tasavaltaan vaimonsa Arsinoen kanssa,

joka ilmeisesti tuo tullessaan Roomaan Venuksen kultin ja

josta tulee Juliusten suvun (Gaius Julius Caesarin haaran)

kantaäiti; Juliuksethan väittivät polveutuvansa Venuksesta.

Samalla molemmat tutustuvat tasavallan alkuajan myyttisiin

henkilöihin.

Etruskit elävät viimeistä kukoistusaikaansa. Heidän kauppansa

Karthagon kanssa Sisilian kautta muualle maailmaan

on jo kärsinyt röyhkeistä kreikkalaisista tunkeutujista,

mutta vielä heidän taitava käsityötaitonsa on huipussaan, ja

etruskien kahdentoista kaupungin liitto elää rauhan aikaa,

jota eivät uhkaa muut rähisevä Rooman susi ja kreikkalaisten

kasvavat siirtokunnat. Heidän rauhalliseen taiteikkaaseen ja

mukavuudenhaluiseen maailmaansa Turms tutustuu retkillään

Roomasta pohjoiseen, Rooman tuleville valloituksille. Heidän

joukkoonsa Turms huomaa kuuluvansa. Etruskit ovat

salaperäinen kansa, jonka synty on menneen hämyssä, ja tuho

leijuu raskaana ilmassa, kuin ihmiset itse tietäisivät

olevansa uuden aikakauden kynnyksellä: vanhat jumalatkin

kuolevat nyt.

Etruskien omiin myytteihin näyttää todella sisältyneen

ajatus, että etruskien oma aika oli mitattu ja, että he itse

olivat laskeneet sen ajan olevan kulumassa loppuun.

Neljänsadan vuoden päästä, Rooman ensimmäisen keisarin

Augustuksen aikana havaittiin etruskikielen olevan

kuolemassa, mikä merkitsi viimeistä naulaa etruskien

arkkuun. Mutta monet heidän saavutuksistaan siirtyivät

Roomalle.

Ilona K

Gustave Flaubert ( 1821 - 1880 ) syntyi ja kasvoi Ranskan Rouenissa, paikallisen sairaalan lääkärin poikana. Hänen opiskeli nuoruudessaan lakia, mutta omistautui pian kirjallisuudelle, jossa oli osoittanut lahjakkuutta jo varhain.

Hänen ensimmäinen ja kuuluisin romaaninsa, Ranskan romaanikirjallisuuden ehkä kaikkein ihailluin teos, Madame Bovary (1857, "Rouva Bovary" ) herätti aikalaisissa sekä närkästystä että ihastusta. Kirjan sankaritar on arkipäiväisen maalaislääkärin vaimo, jonka romanttiset haaveet vievät aviorikokseen ja lopulta itsemurhaan. Halveksunta aikansa porvarillista elämää kohtaan onkin yksi Flaubertin tuotannon johtoaiheista. Samaa teemaa hän käsittelee mm. teoksissa L’Education Sentimentale ( 1869, "Sydämen oppivuodet" ), postuumisti julkaistu Bouvard et Pecuchet ( 1881 ), sekä Trois Contes ( 1877, " Kolme kertomusta" ). Näistä ehkä mielenkiintoisin on Trois Contes, jossa yhdistyvät kirjailijan tunnusomaiset vastakkaiset puolet: toisaalta terävä havaintokyky, pyrkimys täsmälliseen todellisuuden kuvaukseen ja viimeisteltyyn, klassiseen muotoon, toisaalta värikäs mielikuvitus ja romanttinen herkkyys. Aika ajoin Flaubert antoi periksi romanttiselle puolelleen luoden löyhästi historiaan pohjautuvat, lyyriset teoksensa La Tenta tion de saint Antoine ( 1874, Pyhän "Antoniuksen kiusaus" ) ja Salambo ( 1862 ). Myös Trois Contes-teokseen sisältyvä keskiaikaiseen pyhimyslegendaan perustuva La legende de Saint- Julian l’Hospitalier ( "Pyhän Julianus Vieraanvaraisen legenda" ), sekä Johannes Kastajan kuoleman ajoista kertova Herodias ammentavat aiheensa historiasta.

Eksoottisin Flaubertin romaaneista on värikkääseen, julmaan menneisyyteen sijoittuva Salambo, "rekonstruktio" Karthagosta ensimmäisen puunilaissodan ( 264 - 242e.Kr. ) jälkeiseltä ajalta. Kauppatasavalta oli kärsinyt tappion pitkän, kuluttavan sodan jälkeen ja Rooma oli nyt huomattavasti parantanut asemiaan Välimerellä. Karthago joutui pian uuden kriisin eteen, kun karthagolaisten palkkasoturien keskuudessa syttyi kapina. Palkkasoturit olivat tyytymättömiä, sillä heidät oli viety Afrikkaan ilman että heille oli maksettu palkkaa. Palkkasoturien karthagolainen päällikkö Gisko halusi palkat maksettaviksi, mutta kansan suosiota houkutellakseen senaattorit kieltäytyivät, sillä kansa suhtautui palkkasotureihin vihamielisesti pitäen heitä roomalaisiin verrattavissa oleviin ryöstäjiin. Kapina levisi Karthagon alaisen Afrikan kansojen keskuudessa, sillä nämä olivat pitkään vihanneet alistavaa herrakansaansa. Palkkasotureista kehkeytyi monenkirjava, sodanhaluinen joukko barbaareja, jotka toivoivat Karthagon tuhoutumista. Koska myös Karthagon foinikialaiset liittolaiset suhtautuivat kauppatasavaltaan uhkaavasti, näytti Karthagon valta tuomitulta hajoamaan. Kolme vuotta kestänyttä veristä sotaa käytiin vaihtelevalla onnella. Nälänhätä ja miesvajaus kohtasi vuorotellen kumpaakin osapuolta. Lopulta Karthago kuitenkin viisaan ja voimakkaan sotapäällikkö Hamilkarin johdolla kukisti kuohunnan. Vangituille kapinallisille määrättiin kostoksi julmia tuomioita: osa ristiinnaulittiin, osa heitettiin norsujen jalkoihin tallattavaksi.

Flaubert valitsi aiheensa hyvin, sillä siitä tiedetään hyvin vähän. Näin eivät historioitsijat päässeet kyseenalaistamaan hänen romaanissa esittämiä näkemyksiään. Hän pääsi vapaasti kuvamaan käsityksiään sodan kulusta ja Karthagon poliittisista, lähinnä Suuren Neuvoston ja Senaatin virkamiesten välisistä jännitteistä. Sodan vaiheiden, taistelujen ja raakamaisuuksien, sekä Karthagon kansan reaktioiden tarkan kuvaamisen ohelle tärkeäksi romaanissa muodostuu kahden fiktiivisen henkilön, Hamilkarin tytär Salambon ja barbaarijohtaja Mathon välille syntyvä jännite, joka on vahvasti eroottinen. Salambo on hedelmällisyyden-, kasvun- ja ajanjumalattarelle, kuu Tanitille vihitty neitsyt, johon jättiläismäinen, ehdottoman miehinen armeijan päällikkö Matho rakastuu. Tärkeää roolia sekä juonellisesti, että vertauskuvallisesti heidän välillään esittää pyhä kuunjumalattaren huntu, taimfi, jonka Matho varastaa Karthagolta ja jonka Salambo myöhemmin hakee takaisin barbaarileiristä, Mathon sylistä. Lopussa, barbaarien tuhouduttua, kiduttaa Karthagon kansa Mathon kuoliaaksi pitäen häntä kaikkien palkkasoturien symbolina. Samanaikaisesti häitään kuninkaanpoika ja sotapäällikkö Nar Havaksen kanssa viettävä Salambo kuolee juotuaan myrkkypikarista, "sillä hän oli koskenut pyhään taimfiin". Toinen, Salambon ja Mathon suhteelle sukua oleva aihe on naisellisen, avuttoman kuunjumalattaren, Tanitin ja miehisen tuhonjumala Molokin välinen kilpailu Karthagolaisten sieluista. Karthagolaisten suoritettua kauhistuttavan, suuren lapsiuhrauksen Molokille kääntyy tasavallan huono sotaonni ja he saavat yliotteen palkkasotureista.

Vaikka Salambo on suurimmaksi osaksi fiktiota, edelsi sen kirjoittamista laajat historian, uskontohistorian, sotilastekniikan ja arkkitehtuurin tutkimukset. Dokumentteja kyseisestä sodasta on hyvin niukasti, vaikka sen kauheudet säilyivät jonkinasteisena legendana pitkään ympäri maailmaa. Sodan sankarin, laajalti vaikuttaneen karthagolaisen sotapäälikkö Hamilkar Barkasin ("Salama") todellisuudesta ei kuitenkaan ole epäilystä. Hän on Hamilkar-suvun lukuisista päälliköistä tunnetuin, eikä vähiten sen takia, että oli pelätyn karthagolaispäällikkö Hannibalin isä. Hamilkar taisteli menestyksellisesti mm. roomalaisia vastaan puunilaissodan aikana ja siirtyi vuonna 237 eKr. Pyreneiden niemimaalle valloittaen sen suurimmaksi osaksi. Hannibal, joka peri isältään vihan roomalaisia vastaan, esiintyy yhtenä romaanin taustahenkilönä, joskin tärkeänä sellaisena. Samoin Hamilkarin ja Hannibalin kiivas vastustaja, karthagolainen valtiomies ja päällikkö Hanno on oikeasti elänyt henkilö. Hänet muistetaan eritysesti Karthagon ja Rooman välisenä sovinnonhierojana. Lisäksi kirjassa on mainintoja niinä aikoina eläneistä todellisista päälliköistä, joiden joukossa puunilaissotien aikana vaikuttaneet Agatholkes (Syrakusan yksinvaltias 317 - 289), Regulus (k. n. 250 eKr., roomal. Sotapäällikkö 1. puunilaissodassa), Ptolemaios (k. 221 eKr., Egyptin kuningas) ja Scipio (k. n. 212 eKr., room. Konsuli v. 218 eKr.). Myös kirjassa kuvattu yksi sodan käännekohdista, jossa Hamilkarin numidialaiset ratsumiehet ahdistivat 40 000 barbaarin joukon loukkoon vuorisolaan, jossa se nälänhädän takia joutuu syömään toisiaan ja lopulta tuhoutuu viimeiseen mieheen, on tiettävästi todellinen historiallinen tapahtuma. Romaanissa kuvattu karthagolainen uskontojärjestelmä ja uskonnolliset toimitukset ovat myös tulkittava totuutta lähenteleviksi. Esim. kirjassa mainitulle lapsiuhrikäytännölle on löydetty todisteita.

Johtuen Flaubertin suurista taiteilijan vapauksista on Salamboa siis virheellistä pitää ensisijaisena tietolähteenä karthagolaisten palkkasoturien kapinasta. Sen sijaan se on eksoottinen, julma, kaunismuotoinen fantasia mielenkiintoisesta, niukasti dokumentoidusta ajanjaksosta, joka ei missään nimessä pyri totuuden kuvaamiseen.

Elina P

Gustave Flaubert: Salambo

Gustave Flaubert (1821-1880)

Gustave Flaubert syntyi 1821 Rouenissa etevän kirurgin poikana. Hän osoitti jo varhain taipumusta kirjalliseen lahjakkuuteen imien vaikutteita romantiikasta ja Merimee´lta. Hän opiskeli lakitiedettä vuosina 1840-4 6, mutta vetäytyi sen jälkeen perheensä huvilalle Croisset´hen, missä omistautui täysin kirjalliselle työlleen.

Flaubert oli temperamentiltaan romantikko, mutta hänen pyrkimyksensä objektiivisen viileään kerrontaan teki hänestä realistin ja naturalismin tienraivaajan. Hän on ennen kaikkea muodon taituri, hänen teostensa kielellinen asu on loppuun asti hiottu. Kuvaamiansa henkilöitä ja tapahtumia hän tarkastelee usein hämmästyttävän välinpitämättömästi. Flaubertin varmasti tunnetuin teos on ´Rouva Bovary´ (1856-57), kertomus maalaislääkärin vaimon onnettomasta elämästä. Muita hänen teoksiaan ovat historialliset romaanit `Salambo´(1863) ja `Pyhän Antoniuksen kiusaus`(1874), novellikokoelma ´Kolme kertomusta` (1877) sekä kehitysromaani `Sydämen oppivuodet`(1869).

Salambo

´Salambo´ sijoittuu ensimmäisen ja toisen puunilaissodan välisen ajan Karthagoon. Eletään vuonna 241 eaa. solmitun ns. Lutatiuksen rauhan jälkeistä aikaa. Karthago on kärsinyt tappion Roomaa vastaan joutuen maksamaan rauhasta kovan hinnan. Se on menettänyt Sisilian ja pakotettu maksamaan Roomalle suuria sotakorvauksia. Samaan aikaan Karthagon on kotiutettava sodanaikainen palkka-armeijansa ja se joutuu maksuvaikeuksiin. Palkanmaksun viivästymisestä kiihtyneet sotilaat, `barbaarit´, nousevat kapinaan. He surmaavat upseerinsa ja alkavat piirittää Karthagoa ottaen myöhemmin haltuunsa muita valtakunnan alueita ja kaupunkeja.

Barbaariarmeijan johtajista erottuu jo kirjan alkupuolella kaksi henkilöä, lipeväkielinen ja nokkela kreikkalainen Spendius sekä jättiläismäinen libyalainen Matho. Molemmat ovat Flaubertin mielikuvituksen tuotetta. Karthagon näkyvimmät johtohahmot ovat sufetit Hanno ja Hamilkar, molemmat todellisia henkilöitä. Hanno kuvataan kirjassa ahneeksi pelkuriksi, paljon hänen henkilöhahmostaan on varmasti Flaubertin sepittämää. Hamilkar Barkas, karthagolaisten suuri sotapäällikkö ensimmäisen puunilaissodan ajalta, on sen sijaan karismaattinen ja säihkyvän älykäs. Tämän seikan toteavat myös useat historioitsijat. Sivuhenkilönä kirjassa esiintyy Hamilkarin poika Hannibal, josta on tuleva isänsä seuraaja.

Kirjan varsinaisena päähenkilönä voidaan pitää Hamilkarin tytärtä, Salamboa. Salambo on Flaubertin oma hengentuote, joskin hänen nimisensä henkilö lienee muinoin elänyt Karthagossa. Salambo on kuunjumalatar Tinitille vihitty neitsyt, hyvin kaunis, hento ja eteerinen. Hän palvoo ja pohtii jumalatarta öisin ja lepää päivisin. Historiallisten tapahtumien ohella kirjan pääasiallinen juoni on Salambon ja Mathon, barbaarien päällikön, välille kehittyvä eroottinen jännite. Se saa alkunsa jo aivan kirjan alussa. Matho ja Salambo näkevät toisensa palkkasoturien juhlassa Hamilkarin palatsin puutarhassa ja ovat siitä lähtien kuin riivattuja.

Hamilkarin palattua Karthagoon ja aloitettua järjestelmälliset sotatoimet palkkasotureita vastaan kapinallisten menestys kääntyy lopulta tappioksi. Kamppailu ratkeaa lopullisesti, kun Hamilkar saartaa 40000 palkkasotilasta kapeaan solaan ja surmauttaa kaikki.

Mathon ja Salambon kohtalot kietoutuvat lopussa yhteen. Salambon viettäessä häitä karthagolaisten liittolaisen, Numidian prinssi Narr´Havaksen, kanssa nöyryytetty Matho kävelee läpi kaupungin karthagolaisten kiduttaessa häntä. Matho heittää henkensä Salambon ja häävieraiden edessä. Hetkeä myöhemmin Salambo kuolee juotuaan myrkytettyä juomaa.

´Salamboa` on mielenkiintoista tarkastella myyttisellä tasolla. Karthagolaiset palvoivat Baalia, jolla oli monta ilmentymää. Näiden temppelit ja papit kilpailivat keskenään. Salambo oli vihitty Tinitille, joka oli karthagolaisten muunnos foinikialaisten Astartesta, naisellisesta hedelmällisyyden ja rakkauden jumalasta. Toinen tärkeä Baal oli maskuliininen tuhon jumala Moolok, joka vaati lapsiuhreja. Kun Karthago romaanin loppupuolella kääntyy Tinitistä Moolokiin, se saa yliotteen palkkasoturijoukoista, jotka siihen asti ovat yksin edustaneet miehisyyttä ja tuhoviettiä. Näin siis feminiini väistyy ja maskuliini ottaa vallan.

Flaubert kuvaa tapahtumia jokseenkin tasapuolisesti kummankin osapuolen kannalta. Kirjan puolivälissä lukijan ehkä hieman palkkasoturien puolella olleet sympatiat saattaavat kuitenkin siirtyä Karthagon puolelle.

´Salambo` on Flaubertille melko epätyypillinen teos. Se on sisällöllisesti täyttä roskaa, henkilöhahmot ovat latteita, pääpaino on taistelukuvauksissa, eksotiikassa ja romantiikassa. Kirja on siis täydellistä viihdettä. Teoksesta on kaksi suomennosta: vuoden 1908 käännös ja vuoden 1984 Annikki Sunin käännös. Jälkimmäinen ei ainakaan tee vähimmässäkään määrin oikeutta Flaubertin säihkyvälle kielelle.

Aino K

Ranskalainen kirjailija Gustave Flaubert syntyi 1821 Rouenissa. Hänen isänsä oli arvostettu lääkäri ja Rouenin lääketieteellisen korkeakoulun rehtori. Nuori Flaubert kasvatettiin vapaamielisesti ja koulussa hän vihasi tiukkaa kuria ja hengetöntä opetusta. Hänet erotettiin ennen ylioppilastutkintoa, jonka hän kuitenkin suoritti yksityisesti vuonna 1840.

Nuorena Flaubertissa eli voimakas usko vapauteen, oikeuteen sekä rakkauteen ja hän ihaili kirjailijoita kuten Victor Hugo, Michel de Montagne ja markiisi de Sade. Hänen romanttinen ajatusmaailmansa muuttui, kun hänen isänsä ja siskonsa kuolivat. Hänestä tuli ihmisen traagisen kohtalon kuvaaja, mutta hänen kirjoittamisensa säilytti kuitenkin erinomaisen kauneuden ja harmonian. Hän oli ns. l'art puor l'art -taiteilija. Hänen periaatteensa oli ettei kirjailijan kirjoittama lause voinut olla tosi ellei se ollut kaunis eikä se voinut olla kaunis ellei se ollut tosi.

Gustave Flaubertin pääteos on romaani Madame Bovary, joka ilmestyi 1857. Kertomuksen realistinen ja objektiivinen tyyli kuvailla päähenkilön henkistä kehitystä saattoi kirjailijan syytteeseen siveettömyydestä, syytteestä kuitenkin luovuttiin. Se tapa, jolla teos tuomitsi kaikenlaisen onnen tavoittelun turhaksi sai romantikot paheksumaan tätä 1800-luvun romaanitaiteen uudistajaa. Hänen myöhemmätkin romaaninsa, kuten L'education sentimentale, La tentation de Saint Antoine ja Trois contes kuvastavat Flaubertin pettymystä elämään ja tähän yhteiskuntaan.

Gustave Flaubert matkusteli paljon ystävänsä Maxime du Campin kanssa Välimeren rannikon valtioissa ja Vähässä-Aasiassa. Erityisesti häntä kiinnosti islamilainen maailma, jonka hän kuvitteli pysyneen samanlaisena vuosituhansia. Sieltä hän myös sai aiheensa historialliseen romaaniinsa Salammbô. Se on raaka kertomus Karthagon kaupungista, joka sijaitsi nykyisen Tunisian alueella Pohjois-Afrikassa, ensimmäisen puunialaissodan jälkeen. Sufetti Hamilkar palaa onnistuneelta valloitusretkeltään kauppatasavaltaan, joka on joutunut sekasorron valtaan barbaarien varastettua zaimfin, pyhän viitan. Sotaa aletaan käydä ympäröivissä maakunnissa, mutta tasavaltaa eniten raastava vaihe on kun barbaarit piirittäytyvät muurien ulkopuolelle. Sota päättyy palkkasotureiden tuhoon. Sotatoimien keskellä kirjassa seurataan barbaaripäällikkö Mathon ja Hamilkarin kauniin tyttären, kuunjumalalle pyhitetyn neitsyen, Salammbôn suhdetta. Heidän rakkautensa on erittäin omalaatuinen, he tapaavat vain kolme kertaa elämässään, mutta silti tuntevat vastustamatonta seksuaalista vetovoimaa toisiaan kohtaan. Molemmat tietävät suhteen jäävän ainiaaksi platoniselle tasolle, mutta kumpikaan ei pysty hillitsemään tunteitaan. Kirjan loppu on erittäin dramaattinen näiden kahden tavatessa viimeisen kerran ja molempien kuollessa samaan aikaan toisiaan koskematta, kuin Antiikin Romeo ja Julia.

Salammbô heijastaa erinomaisesti kirjoittajansa sadistista mieltä, halua herättää ihmisissä inhoa ja pelkoa kuvaamalla muiden kärsimyksiä ja julmuuksia: " Liian tiukassa tungoksessa eivät ruumiit päässeet kaatumaan. Tovereidensa hartioiden tukemina ne seisoivat hetken tuijottavin silmin. Ne, joiden ohimot oli keihäs lävistänyt, heiluttivat päätään kuin karhut. Huutoon auenneet suut jäivät ammolleen. Kädenkappaleet lentelivät." Tällaisen tekstin julkaisemisesta Flaubert saikin paljon paheksuntaa ja useimmat aikansa kirjailijat kuvaavat sitä hänen epäonnistuneimmaksi työkseen vaikka Flaubert itse piti sitä mestarillisena. Flaubert on tässä yhdistänyt faktaa ja fictionia yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Kirjan henkilöistä vain kolme on todellisia, mutta näiden ympärille on rakennettu mielenkiintoinen, tarkkasanaisesti kuvailtu romaani. Barkas Hamilkar, kirjan päähenkilö, oli suuri karthagolainen sotapäällikkö, joka eli 200-luvulla eKr. ja valloitti mm. suuren osan Hispaniaa. Hänen poikansa, Hannibal, mainitaan kirjassa muutamaan kertaan pienenä kalvakkana munkin kasvattamana lapsena. Hannibalista tuli kuitenkin myös sotapäällikkö ja Karthagon hallinnon johtohahmo. Hamilkarin vastustaja, Hanno, oli Karthagon rauhanpuolueen johtaja ja joutuikin vankilaan Hamilkarin ollessa vallassa.

Gustave Flaubert kuoli Croissetissa 1880, kärsittyään monta vuotta epilepsiasta omassa yksinäisyydessään. Hänen viimeiseen keskeneräiseen teokseensa Bouvard et Pecuchét sanotaan päättyneen romantiikan proosataide, mutta alkaneen realismin hurja nousu.

Lähteet:

Facta 2001

Werner Söderström OY 1981

Otavan Suuri Ensyklopedia

Kustannusosakeyhtiö Otava 1977

Torsten Söderhjelm: Gustave Flaubert

Kustannusosakeyhtiö Ottava 1906

Piia E

Mika Waltari: Valtakunnan salaisuus

Mika Waltari syntyi vuonna 1908, kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1926 ja suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1929. Hänestä tuli Suomen Akatemian jäsen vuonna 1957. Hän aloitti kirjailijanuransa sensua listisena elämänpalvojana, jonka koneromantiikka liittyi Tulenkantajien pyrintöihin. 1920-luvun lopun elämäntunnetta kuvaavat hänen teoksensa "Suuri illuusio", joka oli hänen läpimurtoteoksensa, ja "Appelsiininsiemen." 1930-luvulla hän kirjoitti Helsinki-aiheisen sukukroniikan "Isästä poikaan." Toisen maailmansodan jälkeen hän siirtyi käsittelemään laajoja historiallisia kertomuksia, kuten "Sinuhe, egyptiläinen", joka onkin hänen tunnetuin teoksensa ulkomailla. Hänen teoksiaan on käännetty peräti 25 kielelle. Historiallisissa teoksissaan Waltari on käsitellyt historian kriisiaikoja yrittäen samanaikaisesti selvittää aikakausien vaihtumiseen vaikuttaneita tekijöitä, kuten historiallisia tapahtumia tai henkilöitä. Mika Waltari kuoli vuonna 1979.

"Valtakunnan salaisuus" on eräs Waltarin historiallisista teoksista, julkaistu vuonna 1959. Romaanin päähenkilö on oppinut, varakas roomalainen Markus Mezentius Manilianus, joka matkustaa Aleksandriasta Jerusalemiin joskus 30-luvulla jKr. Romaanin aiheena siis on Raamatun tapahtumat Jeesuksen ristiinnaulitsemisen aikoihin. Waltari on tiettävästi pyrkinyt kuvaamaan tuon ajan tapahtumia ja niiden vaikutuksia sivistyneen Rooman kansalaisen silmin, joka lopulta hylkää antiikin ajan jumalat ja kääntyy kristinuskoon. Rooman valta oli suurimmillaan juuri tuolla ajalla Välimeren piirissä. Romaanissa tulee myös hyvin ilmi monia tuon ajan roomalaisia ja juutalaisia tapoja sekä käsityksiä. Romaani rakentuu yhdestätoista kirjeestä, joissa Markus Mezentius selvittää kokemuksiaan Roomassa asuvalle rakastetulleen, mutta viimeisen kirjeen hän kirjoittaa entiselle minälleen, joka ei vielä Jeesuksen oppia tuntenut.

Romaani alkaa Aleksandriasta, jonne Mezentius on muuttanut Roomasta. Hän kuulee siellä puhuttavan juutalaisten kuninkaasta ja kiinnostuu asiasta niin, että päättää itse lähteä Jerusalemiin asiaa tutkimaa n. Matkalla Aleksandriasta Joppeen hän tapaa laivalla kreikkalaisen tytön, Myrinan, joka kuuluu Jerusalemiin matkalla olevaan teatteriseurueeseen. Hän lahjoittaa tytölle hieman rahaa ja toivottaa tälle hyvää menestystä. Saapuessaan Jerusalemiin hän joutuu seuraamaan juutalaisten kuninkaan, Jeesuksen, ristiinnaulitsemista. Samalla hän myös tapaa roomalaisen sadanpäämiehen Adenabarin. Mezentius majoittuu Juudean prokonsuli Pontius Pilatuksen j a hänen vaimonsa Claudia Proculan luo. Muutaman päivän keskusteltuaan Jeesuksesta ja hänen valtakunnastaan hän saa kuulla Jeesuksen nousseen ylös haudastaan. Yhdessä sadanpäämies Adenabarin kanssa he käyvät Jeesuksen haudalla ja toteavat sen tyhjäksi. Mezentius yöpyy haudan lähellä ja tapaa puutarhurin, joka luultavasti on Jeesus, joka on päättänyt ilmestyä Mezentiukselle. Mezentiuksen kiinnostus Jeesuksen valta kuntaa kohtaan vain kasvaa kasvamistaan, ja Mezentius haluaa saada tietää siitä lisää.

Mezentius ohjataan tapaamaan Nikodemusta, joka on juutalainen oppinut ja juutalaisen neuvoston jäsen. Nikodemus kertoo Mezentiukselle, että kaikki, mitä Jeesuksesta on ennustettu, on käynyt toteen kirjaimellisesti. Nikodemus neuvoo, että kysymällä oikeaa tietä hän tunnistaa Jeesuksen kannattajat. Tuota neuvoa noudattaen hän tunnistaa pimeällä kadulla prostituoidun tytön, Marian Beeretistä, joka on siis myös Jeesuksen kannattaja. Mezentius matkustaa Betaniaan, jossa Jeesus oli suorittanut ihmeitään. Betaniassa hän tapaa Lasaruksen, jonka Jeesus herätti kuolleista, sekä hänen siskonsa Martan ja Marian. He opastavat hänet Maria Magdalenan luo, joka pääsi eroon riivaajistaan Jeesuksen avulla. Maria Magdalena kertoo hänelle lisää Jeesuksesta ja hänen valtakunnastaan. Matkalla takaisin Jerusalemiin Mezentius tapaa sokean kerjäläisen ja osoittaa hänelle ystävällisyyttä ja lähimmäisen rakkautta Jeesuksen opin mukaan, ja onnistuu Jeesus Nasaretilaisen nimen avulla muuttamaan kiven leiväksi. Entistä varmempana Jeesuksen valtakunnasta hän onnistuu tapaamaan Jeesuksen opetuslapsista Johanneksen ja Tuomaksen. He neuvovat häntä tapaamaan Simon kyreneläisen, arvossa pidetyn miehen, jonka roomalaiset sotilaat umpimähkään valitsivat kantamaan Jeesuksen ristiä Jeesuksen kaaduttua. Simon kyreneläisen luona Mezentius, Eleasar, Simon kyreneläisen alainen, sekä Sakkeus, entinen veronkantajain päällikkö, joka luovutti omaisuutensa köyhille, ja itse Simon kyreneläinen pitävät köyhille juhlat Jeesuksen nimessä.

Juhlien jälkeen Mezentius tapaa vielä Matteuksen ja päättää lähteä Galileaan, Tiberian kylpylään, yhdessä Maria Beeretistä kanssa. Matkalle lähtevät myös Naatan oppaaksi ja Susanna, joka haluaa matkustaa takaisin synnyinseudulleen Galileaan. Matkan aikana Susanna opettaa Mezentiukselle Isä meidän -rukouksen. Perille päästyään Mezentiuksen jalka on kipeytynyt pahasti ja vasta Maria Magdalenan rukous parantaa sen. Mezentius jättää Marian Beeretistä Maria Magdalenan hoitoon oppimaan ammattia. Genesaretin järveä ylittäessään Mezentius veneineen joutuu myrskyn armoille ja joutuu hakemaan apua yksinäiseltä kalastajalta järven rannalta. Kalastaja osoittautuu Jeesukseksi, joka käskee Mezentiusta lyömään vetoa valkoisen hevosen puolesta kilpa-ajoissa, jonne hän joutuu menemään, ja antamaan voitetut rahat tytölle, jonka veli on kuollut. Mezentius voittaa vedon kilpa-ajoissa ja löytää tytön, joka onkin Myrina, jonka Mezentius tapasi laivalla Jerusalemiin matkatessaan. Yhdessä tytön kanssa Mezentius lähtee vuorelle, jolta Jeesus on nouseva taivaaseen. Matkalla vuorelle he auttavat erästä poikaa ja hänen sokeaa isäänsä. Vuorella Jeesus puhuu yksityisesti jokaiselle vuorelle saapuneelle ja parantaa vammaisia, kuten pojan sokean isän. Vuorella nautitaan ehtoollinen Jeesuksen kunniaksi ja Jeesus nousee taivaaseen. Lopulta Jeesuksen parantaman miehen poika menee naimisiin Marian Beeretistä kanssa ja Mezentius saa Tullialta kirjeen Roomasta, ja järkyttyy pahasti. Tullia haluaisi tulla Jerusalemiin katsomaan, mikä Mezentiusta siellä viivyttää, joten Mezentius ja Myrina pakenevat Damaskokseen.

Kirjassa esiintyy siis useita Raamatussa ja muissa yhteyksissä mainittuja henkilöitä, jotka ovat todella eläneet tuohon aikaan. Kirjassa tapahtuvat keskustelut ovat kirjailijan itse keksimiä, joten asioiden todenperäisyyttä ei voida tarkistaa. Kirjaa voisi jopa luonnehtia uskonnolliseksi romaaniksi, koska kirjassa on selkeä sanoma. Waltarin sanomana tuntuu olevan kristinuskon alkaminen ja sen leviäminen ajanlaskumme alkupäivinä.

Ville U

MIKA WALTARI: VALTAKUNNAN SALAISUUS

Mika Waltari syntyi Helsingissä 1908. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1926 ja kirjoittautui Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan, mutta vaihtoi vuoden päästä pääaineekseen filosofian sekä estetiikan ja kirjallisuuden. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1929. Aikeet jatko-opinnoista hautautuivat kirjallisiin suunnitelmiin. Hän oli Suomen Akatemian jäsen vuosina 1957-1978. Turun yliopiston kunniatohtoriksi hänet vihittiin 1970. Hän kuoli Helsingissä 1979.

Waltarin tuotanto on laaja. Tuotanto käsittää romaaneja, runoja, novelleja, matkakirjoja, satuja, näytelmiä, kuunnelmia, elokuvakäsikirjoituksia ja asiaproosaa. Varsinainen läpimurtoteos oli Suuri illuusioni 1928. Merkittävämmäksi muodostui seuraavalla vuosikymmenellä ilmestynyt romaanitrilogia Mies ja haave 1933, Sielu ja liekki 1934 ja Palava nuoruus 1935. Trilogia ilmestyi 1942 nimellä Isästä poikaan. Waltarin pääteos Sinuhe, egyptiläinen 1945 aloitti hänen laajan historiallisten romaanien tuotantonsa. Se kuvaa faarao Ekhnatonin ajan Egyptiä ja Lähi-Itää. Sitä seurasivat mm. Mikael Karvajalka 1948, Mikael Hakim 1949, Itä-Rooman keisarikunnan kukistumista kuvaava Johannes Angelos 1952, etruskeja kuvaava Turms, kuolematon 1955, Valtakunnan salaisuus 1959 ja Ihmiskunnan viholliset 1964. Näiden suurtöiden lisäksi olennaisen osan hänen tuotantoaan muodostavat novellit ja salapoliisiromaanit, joiden komisario Palmu -hahmo on tullut tutuksi myös elokuvista. Merkittävin Waltarin tietopuolisista teoksista on Aiotko kirjailijaksi? Teos sijoittuu hänen varhaistuotantoonsa. Paitsi kirjailijana, Waltarilla oli keskeinen asema myös kriitikkona ja kulttuurikeskustelijana.

Valtakunnan salaisuus ajoittuu noin vuoteen 30 jKr. Miljöö keskittyy antiikin Rooman valtakuntaan, lähemmin Jerusalemiin ja Galileaan. Päähenkilönä on Markus Mezentius, joka on Rooman kansalainen. Hän on keksitty henkilö, vaikka lukiessa tuntuu, että hän on todella elänyt siihen aikaan. Romaanissa esiintyy monia todella eläneitä henkilöitä, jotka ovat meille tuttuja jo Raamatusta. Tällaisia ovat Maria, Jeesukse n äiti, Jeesus nasaretilainen sekä opetuslapsista Simon Pietari, Johannes, Tuomas ja Matteus. Muista mainittakoon Maria Magdalasta, Pontius Pilatus ja Herodes.

Teoksen aiheena ovat Raamatun tapahtumat pääsiäisestä helluntaihin. Markus Mezentius, joka on varakas roomalainen, saapuu Jerusalemiin samana päivänä, kun Jeesus ristiinnaulitaan. Hän näkee tämän tapahtuman eikä saa sitä mielestään. Niinpä hän ryhtyy etsimään Jeesuksen valtakunnan salaisuutta. Roomalaisena hänen on aluksi vaikea päästä kenenkään puheille. Opetuslapset pelkäävät, että hän on vihollinen, joka ilmiantaa heidät. Markus on kuitenkin sitkeä ja saa kuulla pieniä paloja Jeesuksen opetuksista. Jerusalemissa tapahtuu yliluonnollisia asioita Jeesuksen ylösnoustua ja Markus on varma, että hän haluaa seurata Messiasta. Itsekin hän näkee Jeesuksen ylösnousun jälkeen. Opetuslapset ovat saaneet kuulla, että Jeesus lähtee heidän edellään Galileaan. Jerusalem tyhjenee hiljaisista, kun he lähtevät kohti Galileaa, Markus heidän mukanaan Naatanin, Myrinan ja Susannan kanssa. Matkalla heihin liittyy sokea mies, joka saa näkönsä takaisin ja hänen poikansa, jonka jalka paranee. Vuorella Jeesus ilmestyy kaikkien hiljaisten keskuuteen ja puhuu kaikkien kanssa. Hän ei hylkää edes Markusta, joka on roomalainen.

Teoksessa käydään läpi muutamia Jeesuksen vertauksia ja Isä meidän -rukous. Teemana on näin Jeesuksen opetusten keskeinen sisältö. Markus pohtii näitä asioita ja kirjoittaa tapahtumat kirjeen muotoon. Hän osoittaa ne rakastamalleen Tullialle lähettämättä niitä. Tullia kirjoittaa Markukselle, mutta Markus ei päästä kiusausta valloilleen. Hän ei palaa Tullian luokse vaan lähtee Myrinan kanssa Damaskukseen.

Kirjoittajan näkökulma antiikin tapahtumiin on usko Jeesukseen ja hänen ihmetekoihinsa. Hän huomioi myös sen, että juutalaiset uskovat olevansa Jumalan valittu kansa ja että ulkopuolisen on vaikea päästä heidän keskuuteensa.

Hanna I

Mika Waltari: Valtakunnan salaisuus

Waltari syntyi Helsingissä 1908 pastorin perheeseen. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1926 ja jatkoi opintojaan yliopistossa filosofian kandidaatiksi asti. Uransa alkuaikoina Waltari työskenteli kymmenisen vuotta toimittajana, mutta kirjoitti jo silloin romaaneitakin. Vuonna 1938 hän ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi. 1970 Waltari valittiin Suomen akateemian jäseneksi ja 12 vuotta myöhemmin Turun yliopiston kunniatohtoriksi. Waltari kuoli elokuusssa 1979.

Kirjailijana Waltari saavutti suuren yleisön suosion jo 20-luvulla, mutta kriitikoiden mielipiteet jakautuivat. Hän on kuitenkin kansainvälisesti ehkä tunnetuin suomalainen kirjailija. Waltarin kirjallinen tuotanto on hyvin laaja ja monipuolinen. Kymmenien romaanien lisäksi hän on kirjoittanut artikkeleita, runoja, elokuvakäsikirjoituksia ja novelleja.

Kirjallisen uransa alkuaikoina Waltari kuului Tulenkantajiin, joiden vaikutus näkyy hänen ensimmäisissä teoksissaan. 1930-luvulta lähtien hän kuitenkin suuntautui enemmän historiallisiin suurromaaneihin, jotka ovatkin hänen maailmanmenestyksensä takana. Näistä merkittävimmät ovat "Sinuhe, egyptiläinen" ja "Johannes Angelos", jotka molemmat on käännetty n. 20 eri kielelle. Sinuhe sijoittuu egyptiin ja sen yhteydessä ihmetellään usein, miten Waltarilla saattoi olla aiheesta niin kattavat tiedot. Hänen tiedetään tosin olleen hyvin kiinnostunut Välimeren maiden ja erityisesti Egyptin historiasta, mutta hän ei koskaan käynyt Egyptissä. Vaikka Sinuhen ajankuvaa onkin kovasti ylistetty, sai se silti myös kriitikot liikkeelle rohkeiden kuvaustensa takia.

Välimeren piiriin sijoittuvat "Valtakunnan salaisuus", "Ihmiskunnan viholliset" ja "Turms kuolematon" ovat Waltarin myöhempää tuotantoa ja käsittelevät erityisesti kristinuskon ja roomalaisuuden kohtaamisen problematiikkkaa.

Valtakunnan salaisuus herätti sekin aikoinaan vilkasta keskustelua, tosin eri syistä kuin Sinuhe. Kirjan tapahtumat sijoittuvat n.30-luvulle jKr. antiikin Rooman valtakuntaan, Juudean provinssiin. Keisari Tiberius on vetäytynyt Caprille ja Roomassa vallitsee armoton juonittelu. Marcus Manilianus, rikas Rooman kansalainen, kyllästyy laiskaaan elämäänsä Alexandriassa ja matkustaa Jerusalemiin. Hän osuu paikalle juuri Jeesuksen ristiinnaulitsemisen aikaan, tulee uteliaaksi ja päättää ottaa selville tunnetun opettajan viestin.

Suurin osa kirjan henkilöistä on tuttuja koulun uskonnontunneilta, mutta elivätkö he todella vai eivät, se ei ole niinkään selvää. Kirjan tärkeämmistä henkilöistä ainoastaan Jeesuksen ja Pontius Pilatuksen tiedetään varmasti todella eläneen. Pilatus kuvataan aikansa roomalaisena eikä historiaa hänen kohdallaan venytetä, Jeesuksen kuvaus perustuu Raamattuun.

Valtakunnan salaisuuden kuva antiikin maailmasta on todenmakuinen. Tosin sitä lukiessa tulee ilman taustatietojakin arvanneeksi kirjoittajan perhetaustan. Roomalaiset antoivat provinssien kansojen, tässä tapauksessa juutalaisten, pitää omat tapansa ja uskontonsa, toisaalta taas Itä-Roomasssa kreikkalainen vaikutus tuntui melko voimakkaana. Teos on kirjoitettu 11 kirjeen muotoon, jotka päähenkilö kirjoittaa entiselle rakastetulleen. Niistä välittyy roomalainen ajattelutapa ja valtakunnassa vallinneen kansojen mosaiikin esiintuomat edut ja ongelmat.

Anna M

Mika Waltari : Ihmiskunnan viholliset

Mika Waltari (1908-1979) syntyi Helsingissä uskonnonlehtorin poikana. Isä kuoli hänen ollessa vasta viiden ja äiti jäi yksin huolehtimaan kolmesta lapsesta. Ylioppilaaksi Waltari valmistui Suomalaisesta Normaalilyseosta vuonna 1926. Ylioppilaaksi tultuaan hän opiskeli aluksi yliopistossa teologiaa isän puolelta tulevan teologisen suvun painostamana. Vuoden kuluttua hän kuitenkin erosi sieltä ja aloitti opiskelun filosofisessa tiedekunnassa. Waltari valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1929. Yliopistosta valmistuttuaan hän vietti mm. Pariisissa paljon aikaansa ja kuului siihen aikaan nuorista runoilijoista koostuvaan ryhmään, Tulenkantajiin. Vuonna 1957 hänet kutsuttiin Suomen Akatemian jäseneksi.

Mika Waltari oli poikkeuksellisen monipuolinen ja tuottelias kirjailija. Tuotannossaan hän on liikkunut lähes kaikilla kirjallisuuden aloilla. Hänen tuotantoonsa kuuluu romaaneja, novelleja, näytelmiä, runoja ja satuja. Aiheissaan hän käsittelee hyvin inhimillisiä teemoja. Idealistin asemaa vallanhimon ja raakuuden hallitsemassa maailmassa, humanistin osaa historiallisten ja aatteellisten murrosten myllerryksessä. Laajat historialliset tiedot, terävä ihmistuntemus, hieman kyyninen huumori sekä taiturimainen hieman romantisointiinkin lankeava tyylitaito ovat ominaisia hänen tuotannolleen.

Waltarin kirjoja on käännetty myös monille muille kielille ja hänen kirjansa ovat lähes

ainoina suomalaisina kirjoina päässeet kansaivälisiksi bestsellereiksi. Waltarin pääteoksia ovat mm. läpimurtoromaani Suuri illusioni (1929), Helsinki-trilogia (1933-35), rakkaustarina Vieras mies tuli taloon, ja sen jatko Jälkinäytös (1937-38) sekä novelli Fine van Brooklyn (1943).

Romaaneja on Waltarin tuotannossa 38, joista kahdeksan on historiallisia romaaneja, kaikki historiallisen epiikan suursaavutuksia. Ensimmäinen suuri historiallinen romaani on hänen pääteoksensa Sinuhe egyptiläinen (1945), joka ensimmäisenä nousi maailman maineeseen. Se kertoo egyptiläisen lääkärin Sinuhen elämästä n. 1390-1335 eKr. Muita historiallisia romaaneja ovat: Mikael Karvajalka (1948), Mikael Hakim (1949), Johannes Angelos (1952), Turms kuolematon (1955), Valtakunnan salaisuus (1959), Ihmiskunnan viholliset (1964) sekä Waltarin kuoleman jälkeen ilmestynyt Nuori Johannes (1981).

Ihmiskunnan viholliset- romaanin tapahtumat sijoittuvat suurimmaksi osaksi antiikin Roomaan, lukuunottamatta joitakin kohtauksia Kreikassa, Britanniassa ja Jerusalemissa. Ihmiskunnan viholliset koostuu päähenkilö Minutus Lausus Manilianuksen muistelmista ajalta 46-79 jKr. Päähenkilö on fiktiohenkilö samoin kuin osa hänen sukulaisistaan ja tuttavistaan kuten esimerkiksi hänen isänsä Markus Mezentius Manilianus, josta kerrotaan Waltarin edellisessä historiallisessa romaanissa Valtakunnan salaisuus. Ihmiskunnan vihollisten sivuosissa tavataan kuitenkin lukuisa joukko Rooman historian henkilöitä esim. keisareita ja Uuden testamentin henkilöitä.

Kirjassa esiintyviä todella eläineitä henkilöitä ovat mm.: Keisari Claudius, joka hallitsi Roomaa 41-54, mutta ei paljon välittänyt hallitustoimista. Hän murhautti uskottoman vaimonsa Messalinan, jonka seuraaja Agrippina myrkytti Claudiuksen. Lucius Domitius eli myöhemmin keisari Nero, joka oli jo päähenkilö Minutuksen nuoruuden ystävä ja myöhemminkin pysyi kohtalaisissa väleissä tämän kanssa. Nero oli Agrippinan poika, ja Claudiuksen ottopoika, joka myöhemmin kuitenkin murhautti äitinsä sekä Claudiuksen ja Messalinan lapset Britannicuksen ja Octavian. Nero oli taitava laulaja ja sitran soittaja sekä ratsastaja ja nämä harrastukset kiinnostivatkin häntä huomattavasti enemmän kuin valtiolliset tehtävät. Nero hallitsi Roomaa 54-68 , aluksi melko lempeästi ja kelvollisesti, mutta myöhemmin tuhlasi valtion rahoja ja

sytytti Rooman palamaan syyttäen siitä kristittyjä. Kapinan puhjettua hän teki itsemurhan. Neron kuoltua Roomaa hallitsi vuoden ajan kolme eri keisaria, kunnes kirjassakin melko paljon esiintynyt Vespasianus nousi keisariksi. Vespasianus toimi ennen keisariksi tuloa mm. Britanniassa legionapäällikkönä. Hän hallitsi Roomaa 69-79, ja mm. paransi valtion taloudellista asemaa. Muita tärkeitä kirjassa esiintyviä todella eläneitä henkilöitä ovat: Claudia, joka oli Minutuksen vaimo ja tämän lapsen äiti sekä Claudiuksen tytär, jota Claudius ei kuitenkaan koskaan tunnustanut. Titus, joka oli Vespasianuksen poika ja hallitsi Roomaa 79-81. Uuden testamentin henkilöistä mainitaan erityisesti Paulus ja Keefas, jotka vainottuina yrittivät levittää kristinuskoa. Lisäksi kirjassa mainitaan monia muita Rooman historian henkilöitä.

Romaani kertoo Minutus Lausus Manilianuksen elämäntarinan nuoresta, ymmärtämättömästä pojasta, rikkaaksi, ahneeksi ja huonomaineiseksi senaattoriksi. Muistelmat hän kirjoittaa, jotta hänen poikansa voisi edes hiukan yrittää ymmärtää häntä ja hänen elämässä tekemiä valintojaan. Romaanin alussa Minutus asuu Antiokiassa, suurimpana haaveena joskus päästä Roomaan, johtavathan hänen sukujuurensakin Roomaan. Roomaan muutettuaan alkaa hän nuoruuden ymmärtämättömyydessään hamuta rikkauksia, suhteita ja asemaa, mutta joutuu maksamaan ahneudestaan korkean hinnan. Minutus Lausus Manilianuksen kertoessa elämästään, kertoo hän myös samalla Rooman ajankohtaisista tilanteista, sodista, kapinoista ym. joskus seuraten niitä ulkopuolelta, joskus itse niihin osallistuen. Hän nousee Roomassa korkeaan asemaan senaattoriksi, mutta hintana on ihmisten pilkka, ja jopa oman pojan halveksunta.

Kirjan lopussa oleva lyhyt epilogi muodostaa kirjan ytimen, niin kuin useissa Waltarin kirjoissa viimeiset lauseet tai kappaleet. Epilogissa kerrotaan kuinka Minutus sekä hänen vaimonsa Claudia ja hänen poikansa Clemens, josta on jo alusta asti yrittänyt kasvattaa uutta Rooman keisaria, tuomitaan kuolemaan amfi teatterissa leijonien edessä.

Jenni S

Mika Waltarin teos "IHMISKUNNAN VIHOLLISET" antiikin kuvaajana

Suomen kansainvälisesti eräs tunnetuimmista kirjailijoista, Mika Waltari syntyi vuonna 1908, ja kuoli vuonna 1979. Hänellä on yksi tytär, kirjailija Satu Waltari (synt. 1932). Akateemiselta koulutukseltaan Mika Waltari oli filosofian kandidaatti, sekä myös Suomen Akatemian jäsen vuosina 1957-1978.

Kirjallisessa toiminnassaan hän käytti useita nimimerkkejä, esim. M. Ritvala, Nauticus, Leo Arne, Leo Rainio, ja Kristian Korppi. Kirjailijan alkutuotannossa on nähtävissä konekulttuurin, ja tulenkantajien eksotiikan palvontaa. Kansainväliseen maineeseen Waltari nousi kuitenkin laajoilla, historiasta aiheensa ammentavilla romaaneillaan, jotka muodostavatkin epäilemättä tunnetuimman osan hänen tuotannostaan. Niissä hän pyrki usein luomaan elävän, ja yksityiskohtia myöten tarkan kokonaiskuvan siitä h istoriallisesta aikakaudesta, joka on juonen taustana, ja johon tapahtumat näin sijoittuvat. Tähän hänen huomattava asiantuntemuksensa, ja verraton elävöittämiskykynsä loivatkin erinomaiset mahdollisuudet. Merkittävimpiä Waltarin kirjoittamia romaaneja ovat mm. Suuri illusioni (1928), kaikkiaan 29 maassa ilmestynyt, ja siten hänen tunnetuin teoksensa Sinuhe, egyptiläinen (1945), Mikael Karvajalka (1948), Mikael Hakim (1949), Johannes Angelos (1952 ), Turms, kuolematon (1955), Valtakunnan salaisuus (1959), sekä Ihmiskunnan viholliset (1964). Romaanien lisäksi hänen tuotantoonsa mahtuu 26 näytelmää, esim. Kuriton sukupolvi (1937), ja huhtikuu tulee (1949), sekä lukuisia salapoliisiromaaneja (komisario Palmu), matkakirjoja, kuunnelmia, satukirjoja, runokokoelmia, novellikokoelmia, pienoisromaaneja, lehtiartikkeleita, ja käsikirjoituksia noin 30 elokuvaan.

 Waltari sijoittaa romaaninsa "Ihmiskunnan viholliset" onnistuneesti ensimmäisen vuosisadan (jKr.) aikaiseen Rooman valtakuntaan, keisarikauden vaiherikkaisiin alkuvuosikymmeniin. Rakenteellisesti kirja jakaantuu kahteen osaan, tyylillisesti se puolestaan on muistelmateos, Rooman senaattori Minutus Lausus Manilianuksen kirjoittama omaelämänkerta vuosilta 46-79 jKr. Päähenkilö Minutus

(suom. vähäpätöinen) syntyy Antiokian kaupungissa, josta hän kuitenkin muuttaa jo nuorena isänsä mukana Roomaan. Siellä hänestä varttuu vuosien kuluessa aikuinen mies, ratsumiessäädyn jäsen, rikas liikemies, nuoren keisari Neron läheinen ystävä, ja lopulta Rooman senaattori keskellä jatkuvia juonitteluja, ja raakoja poliittisia murhia. Kirja siis kuvaa ylhäisen, rikkaan roomalaismiehen elämää, liiketoimia, rakkaussuhteita, ja osallisuuksia erilaisiin valtiollisiin salaliittoihin, samalla kuvaten sen aikaista elämää, kulttuuria ja muotia ylipäätään, sekä erilaisia aikakaudelle ominaisia ilmiöitä , tietenkin hänen omasta näkökulmastaan katsottuna.

 Vuosikymmenten aikana kirjan tapahtumat eivät jää pelkästään Rooman kaupunkiin, vaan liikkuvat ympäri valtakuntaa, aina Britanniaan asti, jonne Minutus lähtee suorittamaan asepalvelustaan. Britanniassa hän myös solmii ensimmäisen avioliittonsa paikallisen heimon ylhäisönaisen kanssa. Hoitaessaan liikesuhteitaan, tai valtion virkoja hän joutuu useasti myöhemminkin matkustamaan milloin Korinttiin, taikka Jerusalemiin, valtakunnan kaukaiseen itäosaan asti. Romaanin päähenkilö Minutus joutuu lähes koko elämänsä ajan myös tekemisiin kristittyjen kanssa, jo lapsuudessaan Antiokiassa isänsä kautta, myöhemmin rakastajattarensa Claudian, näin varsinaisen elämänkerran lisäksi Waltari onnistuu lisäämään, tavallaan päähenkilön kautta, myös kuvauksia ensimmäisistä kristityistä, heidän kohtaloistaan, sekä keskinäisistä oppikiistoistaan toistensa, ja myös juutalaisten kanssa. Kirjailija onnistuu näissä kuvauksissa mielestäni hyvin sekoittamaan totuuden, ja mielikuvituksen keskenään, hyvänä esimerkkinä tästä on mm. apostoli Paavalin historiankirjoitukselle avoimeksi jääneen kuoleman selviäminen. Lopulta jopa romaanin päähenkilö itse saa surmansa, isänsä tavoin, kristittyjen vainoissa, leijonien raatelemana amfiteatterissa.

Kirjailijan vahva historiallinen asiantuntemus vaikeuttaa monin paikoin todella eläneiden henkilöiden erottamista keksityistä. Todellisia, historiallisesti merkittäviä henkilöitä lienevät kuitenkin ainakin keisarit Claudius, Nero, ja Vespasianus. Keisareista juonen kannalta merkittävin on ehdottomasti Nero, johon päähenkilö tutustuu jo, kun tuleva keisari on vasta lapsi. Kirjan tapahtumat sijoittuvat myöskin suurelta osin juuri Neron hallituskaudelle, jonka loppuaikaa varjostaa hallitsijan mahdollinen mielenvikaisuus, Rooman palo, ja kristittyjen vainot. Minutuksella on myös vahvat siteet Vespasianukseen, upseeriin, jonka hän tapaa jo oleskellessaan Britanniassa, ja jonka valtaan nousua hän lopulta tukee jopa rahallisesti. Muita kirjassa esiintyviä, historiallisia henkilöitä ovat mm. Neron opettaja, stoalainen filosofi Seneca, sekä apostoli Paavali, johon Minutus tuntuu kirjaa lukiessa törmäävän lähes jatkuvasti, useimmiten joutuessaan sovittelemaan kristittyjen aiheuttamia kiistoja. Historiallisten tapahtumien kannalta merkittävä tekijä näyttää romaanissa myöskin olevan Roomaan sijoitettu, usean tuhannen miehen suuruinen henkivartiokaarti, pretoriaanit. Näiden tuesta hallitsevan keisarin, sekä yhtälailla myös kulloistenkin vallantavoittelijoiden täytyy olla varma, ennen kuin heidän suunnitelmansa ovat toteuttamiskelpoisia, mutta "onneksi" mielipiteitähän voidaan aina muuttaa, rahan avulla.

Teoksen lukija voi käsittää "Ihmiskunnan viholliset" pelkästään värikkäänä, historiallisena romaanina, mutta samalla se on kuitenkin myös syvällinen puheenvuoro ihmisenä olemisen keskeisistä kysymyksistä, kuten oikeudenmukaisuudesta, tai kunniasta. Päähenkilössä herää esimerkiksi kysymys siitä, onko roomalaisen sotilaan kunniakasta surmata aseistautumatonta brittiä. Vaikkakin aikaero antiikin, ja nykypäivän välillä on suuri, ovat peruskysymykset kuitenkin vielä, ainakin omasta mielestäni, pitkälti samanlaisia. Juuri tämänkaltaiset, kirjaa lukiessa esille nousevat kysymykset tuntuvatkin muodostuvan romaanin henkiseksi sisällöksi, ja teemaksi.

Mika M

Teos: Quo vadis

Kirjailija: Henryk Sienkiewicz

Henkilöhistoria

Henryk Sienkiewicz oli puolalainen kirjailija. Hän syntyi v. 1846 ja kuoli v. 1916. Hän eli suurimman osan elämästään Puolassa, mutta kuoli Sveitsissä. Sienkiewicz aloitti kirjailijanuransa kirjoit tamalla radikaaleja lehtiartikkeleja, ja siirtyi v.1875 kirjoittamaan novelleja ja romaaneja.

Sienkiewiczin tärkein romaani lienee ´Quo vadis´ (1896), joka nosti hänet maailmanmaineeseen. Myös romaanitrilogia ´Tulella ja miekalla´ (1884), ´Vedenpaisumus´ (1886) ja ´Herra Wotodyjowski´ (1887) on keskeinen hänen historiaa käsittelevässä tuotannossaan. Muissa teoksissaan hän käsittelee mm. isänmaallisuutta. Ensimmäiset romaaninsa Sienkiewicz kirjoitti idealistisen aatteellisuuden hengessä.

Tuotantoa:

´Quo vadis´ toi v. 1905 Sienkiewiczille kirjallisuuden Nobelin palkinnon.

Teos

´Quo vadis´ sijoittuu vuoden 64 jKr. Roomaan. Caesar Nero ja hänen hovinsa viettävät aikaansa irstaissa juhlissa ja juomingeissa.

Kirjan päähenkilö on Marcus Vinitius, nuori sotapäällikkö, joka on rakastunut tyttöön nimeltä Lygia oleillessaan erään Aulus Plautiuksen luona. Yhdessä enonsa Petroniuksen, hovin ´makutuomarin ´, kanssa Vinitius yrittää saada tytön omakseen. Tämä ei kuitenkaan onnistu kovinkaan helposti, sillä Lygia ei ole orja, joten häntä ei voi ostaa tai vaihtaa, kuten orjia yleensä. Kapuloita rattaisiin lyö vielä sekin tosiseikka, että Lygia on kristitty, jolle eivät Vinitiuksen vähintäänkin riettaat elämäntavat sovi.

Vinitius, joka on tottunut saamaan mitä haluaa, ei tähän tyydy, vaan päättää Caesarin suosiollisella avustuksella ottaa tytön itselleen. Tällöin Lygia karkaa toiselle puolen kaupunkia kristittyjen joukkoon isokokoisen palvelijansa Ursuksen kanssa. Etsiessään kuumeisesti, lähes mielipuolen lailla Lygiaa, Vinitius kohtaa mitä kummallisimman onnenonkijan, Chilon Chilonideksen. Tämän olennon avulla hän kuitenkin viimein löytää rakastettunsa. Pian tämän jälkeen alkaa Lygiankin sydän lämmetä.

Romaani huipentuu lopussa palavaan Roomaan ja kristittyjen kansanmurhaan. Nero nimittäin luomisen tuskissaan päättää sytyttää kaupunkinsa ilmiliekkeihin ja syyttää vielä koko sotkusta kristittyjä.

Suurin osa hovin henkilöistä on todella ollut olemassa, eikä vain kirjoittajan päässä. Esim. Nero, tämän vaimo Poppaea, filosofi Seneca, sekä myöskin Petronius. Toisaalta taas henkilöt, kuten Vinitius, Lygia ja Aulus Plautius, ovat fiktiivisiä, tai liian vähäpätöisiä ansaitakseen maininnan tietosanakirjassa. Romaanissa esiintyy myös Jeesuksen ensimmäinen opetuslapsi, Pietari.

´Quo vadis´ on osin rakkaustarina, mutta se on myös kertomus kristinopin kiivaasta olemassaolemisen taistelusta monijumalisessa Roomassa.

Ilmari P

Henryk Sienkiewicz: Quo vadis?

Henryk Sienkiewicz syntyi v.1846 Puolassa maanviljelijäperheeseeen, jonka isänmaallinen elämänkatsomus heijastui hänen töissään. Uransa hän aloitti toimittajana useissa puolalaisissa sanomalehdissä. Hänen myöhemmän työnsä voisi jakaa kahteen vaiheeseen; positiiviseen vaiheeseen, jonka aikana hän kirjoitti positiivisen sanoman sisältäviä novelleja ja konservatiiviseen vaiheeseen, jonka aikana hän kirjoitti historiallisia romaaneja.

Sienkiewiczin parhaimpia töitä ovat hänen historialliset romaaninsa. Hänen ehkä kaikkein suosituin romaaninsa, Trilogia, koostuu kolmesta kirjasta: Tulella ja miekalla, Vedenpaisumus, ja Herra Wolodyjowski. Trilogia kuvaa elämää Puolassa vuosien 1648-1672 aikana, jolloin Puola oli sodassa useiden eri osapuolien kanssa.

Sienkiewiczin muita tunnettuja historiallisia romaaneja ovat mm. Ristiritarit ja Erämaan halki, joka muodostui merkittäväksi nuorisokirjaksi. Sienkiewicz kirjoitti myös muita kirjoja, mm. Prusse et Pologne: Enquête interna tionale organisée par H. S., jossa Sienkiewicz esittää poliittisia mielipiteitään.

Henryk Sienkiewicz kuoli vuonna marraskuussa 1916 Sveitsissä.

Quo vadis?, joka julkaistiin 1896, oli oman aikansa best seller ja Sienkiewicz vastaanotti tämän kirjan ansiosta Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1906. Kirja käsittelee kristittyjen vainoja ensimmäisellä vuosisadalla. Se sijoittuu aikaan, jolloin Nero, eli L. Domitius Ahenobarbus oli Rooman hallitsijana. Nero, tai tuttavallisemmin Vaskiparta, kuten patriisit häntä kutsuivat hänen lisänimensä mukaan, hallitsi vuosina 54-68 jKr.

Kirjan päähenkilöinä ovat Petronius, arbiter elegantiarum, ("ylimmäinen esteetikko") Neron läheinen neuvonantaja ja hänen sisarenpoikansa Marcus Vinitius. Sienkiewicz kuljettaa kirjassa rinnakkain kahta toisiinsa liittyvää juonta; kristittyjen vainoja ja Vinitiuksen ja lygialaisen prinsessan Callinan rakkaustarinaa. Vinitius ja Callina, roomalaisille Lygia, kohtaavat ensi kerran Lygian kasvatti-isän Auluksen talossa. Vinitius rakastuu häneen ensi silmäyksellä ja kuullessaan, että Aulus aikoo muuttaa familioineen pois Roomasta hän hätääntyy. Petroniuksen neuvosta hän antaa ryöstää Lygian Auluksen talosta Caesarille, joka puolestaan antaa Lygian hänelle vaimoksi. Lygia pitää Vinitiuksesta kovasti ja he kohtaavatkin Caesarin pidoissa. Lygian kasvattiäiti Pomponia Graecina on kristitty ja niin on Lygiakin. Caesarin irstaat pidot pelottavat vielä lapsenomaista Lygiaa, ja kun hänen luotettunsa Vinitiuskin juopuessaan käy häneen himossaan käsiksi, Lygia päättää karata Caesarin palatsista ja Vinitiukselta.

Kun Vinitius käsittää, että Lygia on karannut, hän käynnistää etsinnät. Roomalaisena sotapäällikkönä ja patriisina hän on tottunut saamaan tahtonsa lävitse, ja kun nyt ei niin käykään, Vinitius hurjistuu. Hän ja Petronius palkkaavat kreikkalaisen Chilon Chlonideksen etsimään Lygiaa ja urkkimaan tietojä tämän olinpaikasta. Pitkien etsintöjen jälkeen Vinitius lähtee kristittyjen kokoukseen Rooman ulkopuolelle, jossa ensimmäinen apostoli Pietari puhuu. Pietarin puhe jättää Vinitiuksen hämmenyksiin ja mietteliääksi. Kauaa hän ei kuitenkaan ehdi niitä miettiä, sillä nähtyään Lygian kokouksessa hän seuraa tätä Chilonin ja voimamies Crotonin kanssa. He seuraavat Lygiaa ja tämän seuralaisia näiden asuintalolle. Lygian suojelija, lygiläinen jättiläinen Ursus tappaa Crotonin ja siinä samassa melkein Vinitiuksenkin. Lygia kuitenkin pelastaa Marcuksen huudollaan, eikä Ursus ehdi sen enempää vahingoittaa häntä. Lygia ja muut kristityt hoitavat Vinitiusta terveeksi majassaan ja tämä on onnensa kukkuloilla saadessaan olla Lygian läheisyydessä. Kristittyjen joukossa hän tutustuu samalla lähemmin näiden uskontoon. Vinitiuksen ja Lygian rakkaus syvenee, mutta Lygia säikähtää tunteitaan luullen niitä kristinopin vastaisiksi ja syntisiksi. Pietari kuitenkin siunaa hänen ja Vinitiuksen rakkauden.

Sillä aikaa kun Vinitius oli toipumassa kristittyjen luona, Neron lapsi kuolee ja puoliso Poppaea syyttää siitä lygiläistä prinsessaa, joka Neron palatsissa ollessaan noitui lapsen. Petronius haistaa vaaran ja kehoittaa Caesaria matkustamaan pois Roomasta esittämään kykyjään vieraisiin kaupunkeihin. Nero näet luulee olevansa suuri taitelija ja siksi esittää kykyjään laulamalla, runoilemalla ja tanssimalla hovilleen. Nero siis matkustelee hovinsa kanssa ja tervehdyttyään Vinitiuskin saa kutsun, tai oikeammin käskyn liittyä hoviin. Eräissä pidoissa Nero esittää runon kaupungin palamisesta, josta Petronius kommentoi puuttuvan todellisen sielun palon, sillä eihän Caesar ole koskaan todella nähnyt kaupungin palavan. Kuin sattumalta Caesarin hoviin kantautuu seuraavana päivänä tieto, että Rooma on liekeissä. Vinitius lähtee oikopäätä Roomaan pelastamaan Lygiaa ja löytääkin tämän lopulta.

Pian myös Caesar saapuu katsomaan Rooman palamista. Kansa syyttää häntä Rooman polttamisesta, mutta taas kerran Petronius kääntää tilanteen parhain päin. Samaan aikaan Neron muut neuvonantajat kehoittavat Caesarin vierittämään syyn tulipalosta kristittyjen niskoille. Kansa vihaa heitä muutenkin, joten he ovat sopiva syntipukki. Niinpä alkavat Roomassa, tai mitä siitä on jäljellä, kristittyjen vainot. Heitä kootaan vankiloihin, joista heidät viedään amfiteattereihin. Amfiteattereissa heidät surmataan mitä julmimmilla keinoilla.

Vainojen alkaessa kristityt kehoittavat Pietaria jättämään Rooman. Pakomatkallaan hän kohtaa Jeesuksen, jolta hän kysyy hämmästyneenä "Quo vadis, Domine?" Minne menet, Herra? Jeesus vastaa hänelle, että hän menee Roomaan kärsiäkseen uudelleen ristinkuolemansa, koksa Pietari oli hänen kansansa hylännyt. Tämän seurauksena Pietari muuttaa mielensä ja palaa Roomaan.

Vinitius yrittää tehdä kaikkensa saadakseen Lygian vankilasta, mutta kohtalo asettuu hänen tielleen. Kun Caesar tietää, että Petroniukselle läheinen Vinitius rakastaa Lygiaa, hän yrittää rangaista epäsuosioon joutunutta Petroniusta heidän kauttaan. Lopulta Ursus tuodaan areenalle ja kansa hämmästelee tämän lihaksia ja kokoa. Sitten areenalle saapuu myös Lygia, sidottuna villihärän sarviin. Ursus ottaa härkää sarvista ja vääntää sen niskat nurin. Jättiläisen irrotettua Lygian sarvista kansa osoittaa suosiotaaan tälle ihmeteolle ja haluaa Caesarin vapauttavan kristityt. Jonkin aikaa emmittyään Nero päättää sen tehdä ja Lygia viedään Vinitiuksen taloon. Lygian toivuttua vankiloissa riehuneesta kuumeesta hän ja Vinitius matkustavat Vinitiuksen vuoristo-huvilalle.

Tämän kaiken jälkeen Petronius on saanut tarpeekseen Roomassa kukoistavasta turmeluksesta. Hänen esteetikon sieluaan ahdistaa Rooman rappiotila ja hän tietää, että hänen loppunsa on lähellä. Hän ei ole enää Caesarin suosiossa ja hän tietää, että minä hetkenä hyvänsä saattaa tulla kuolemantuomio Nerolta. Siksipä hän päättää ottaa itse hengen itseltään, sillä hän haluaa kuolla kunniakkaasti. Hän järjestää juhlat, joiden loppuvaiheessa hän lukee Nerolle kirjoittamansa kirjeen ja lopulta viiltää suonensa auki ja kuolee.

Kristittyjen vainojen jälkeen Nero matkustaa Kreikkaan esiintymään. Sillä aikaa sotamiehet Roomassa valitsevat Caesariksi Galban. Nero tietää, että nyt hänen loppunsa on lähellä ja haluaa päättää itse päivänsä sen sijaan, että häntä rangaistaisiin vanhempienmurhaajana mitä hirveimmillä tavoilla. Viimeisiksi sanoikseen hän lausuu: "Minkä taiteilijan maailma menettääkään" ja työntää veitsen kurkkuunsa. Juuri ennen kuin hän kuolee, huutaa sanapäänmies ovelta, että Nero saa elää. Centurio tulee kuitenkin liian myöhään ja Nero kuolee.

Päähenkilöistä Petronius on todella elänyt antiikin Roomassa. Hänen koko nimensä oli Gaius Petronius Arbiter ja hän oli kirjailija. Hän kirjoitti taparomaanin Satyricon, josta on säilynyt mm. Trimalkion pidot. Romaanissa esiintyy myös muita todella eläneitä hahmoja, kuten Pietari ja Paavali Tarsolainen. Myös Nero ja tämän puoliso Poppaea ovat todellisia henkilöhahmoja. Muuta hahmot ovat kuvitteellisia.

Elina H

Tatu Vaaskivi: Yksinvaltias

Tatu Georg Adolf Vaaskivi (vuoteen 1935 Vahlsten), kuuluisa kriitikko ja kirjailija syntyi 19.7. 1912. Hänen isänsä Georg Adolf Vahlsten oli Uudestakaupungista kotoisin oleva arkkitehti, joka kuoli juuri ennen Tatun syntymää. Lapsuutensa vietti äitinsä Aino Vahlstenin o.s. Niskanen ja neljän siskonsa kanssa porvarillisessa kodissa Oulussa, sekä myöhemmin Helsingissä.

Vaaskivi kirjoitti jo 13-vuotiaana ensimmäiset näytelmä- ja romaaniyritelmänsä, jotka usein pohjautuivat historiallisiin aiheisiin ja esikuvina olivat maailmankirjallisuuden suurteokset.

Hän kävi keskikoulun ja opiskeli Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa sanomalehti uraa 1929-1931. Opiskeluaikanaan Vaaskivi tutustui tulenkantajien kärkimiehiin Lauri Viljaseen, Olavi Paavolaiseen, Yrjö Jylhään, Katri Valaan , Mika Waltariin ja Elina Vaaraan, josta myöhemmin tulee hänen vaimonsa.

Vaaskiven ponnahduslautana kriitikon uralla oli oululainen Kaleva, jossa Vaaskivi julkaisi kymmeniä kriitillisiä artikkeleita saaden vähitellen jalansijaa pääkaupungin- ja aikakausilehtien palstoilla. Vuonna 1935 Vaaskivi aloitti arvostelijantyönsä Suomalaisessa Suomessa ja nousi lyhyessä ajassa erittäin tunnetuksi ja tunnustetuksi kriitikoksi ja kirjoitti artikkeleita myös Helsingin- ja Turun Sanomiin, Sanomiin, Suomen Kuvalehteen..

Vuonna 1935 Vaaskivi astui voimakkaasti myös Suomen kirjallisuuselämään esseillään Uuno Kailaasta ja F.E. Sillanpäästä, joissa hän tarkasteli kohteitaan psykologian ja psykoanalyysin valossa. Samanlainen lähestymistapa säilyi hänen myöhemmässä tuotannossaankin. Itse asiassa Vaaskivi on jäänyt yhdeksi harvoista psykologisen tutkimuksen edustajista suomalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa.

Lukuisten esseiden ja kirjallisuusarvostelujen lisäksi Vaaskivi kirjoitti pakinoita, sekä muutamia novelleja ja runokäännöksiä

Vaaskiven näkyvin työkausi kesti vuodesta 1937 hänen kuolemaansa 1942, jonka aikana hän kirjoitti kaikki merkittävät teoksensa. Niistä ensimmäinen oli Sillanpään elämää laajasti käsittelevä F.E. Sillanpää. Elämä ja teokset, joka ilmestyi 1937. Samana vuonna ilmestyi Vaistojen kapina, ja sen jatkona seuraavana vuonna Huomispäivän varjo. Näiden kahden teoksen aiheita ovat uusi psykologia, maailmansotien väliset taidevirtaukset, uskonto, mytologia, sekä luonnontieteen saavutukset, joita käsitellen Vaaskivi pohtii psykoanalyysia ja länsimaisen kulttuurin kriisiä.

Muita Vaaskiven teoksia ovat kustavilaisesta ajasta ja Kustaa Mauri Armfletista kertova historiallinen romaani Loistava Armflet (1938), Rooman tie (1940) ja Kurjet etelään (1946), jotka Vaaskivi kirjoitti Italian matkansa innoittamana. Matkakertomuksia seurasi valtava Tiberius-romaani Yksinvaltias (1942), kesken jäänyt Kristus-romaani Pyhä kevät (1943) ja kirjekokoelma Kutsumus (1945). 1990 julkaistiin vielä antiikin jumalia esittelevä Arkaadiset jumalat .

Vaaskivi kuoli liian kiihkeän työtahdin ja sotapsykoosin murtamana vähän yli 30-vuotiaana syyskuussa 1942 ja Yksinvaltias jäi viimeiseksi teokseksi, jonka ilmestymisen kirjailija itse näki. Se on myös hänen kaunokirjallisista töistään tärkein.

Yksinvaltias on kaksiosainen erittäin mittava teos keisari Tiberiuksesta (s.42 eKr. ja k.37jKr.) ja hänen hallintokauden aikaisesta Roomasta ja sen valtakunnasta. Romaaniin sisältyy laaja henkilögalleria tuon ajan merkittävimmistä henkilöistä.

Vaaskivi on pyrkinyt seuraamaan tarkasti historian kulkua ja pysymään uskollisena tunnetuille tosiasioille kuvatessaan ajan tapahtumia, niiden taustoja, psykologiaa, henkilöitä ja jokapäiväistä elämää. Lähdeaineistonaan hän on käyttänyt mm. Suetinuksen teoksia, Fustel de Coulangesin Vanhan ajan kaupunkivaltiota, Guglielmo Ferreron Rooma, sen suuruus ja häviö, sekä Tacituksen Annaalia. Historiallinen totuus on kuitenkin monissa asioissa usein hyvin epäselvä, joten suuri osa tapahtumien ja henkilöiden kuvauksista ovat Vaasikiven omien tulkintojen varassa.

Erityisesti romaanin välittämä kuva päähenkilöstä Tiberiuksesta nojaa pitkälti kirjailijan omiin näkemyksiin ja mielikuvitukseen, sillä hän on yksi antiikin Rooman kiistanalaisimpia henkilöitä ja Rooman keisareista arvoituksellimpia. Häntä on pidetty hirmuvaltiaana, yksinkertaisena, umpimielisenä ja taantumuksellisena sekä aloitekyvyttömänä, äitinsä sätkynukkena, mutta myös taitavana diplomaattina sekä järjestelmällisenä, uutterana ja tunnollisena hallitsijana.

Vaaskiven Tiberius pyrkii asemassaan ja tehtävässään toimimaan omantunnontarkasti, mutta hallinnollisten ominaisuuksien painottamisen sijaan kirjailija korostaa keisarin yksinäisyyttä, välinpitämättömyyttään ihmisistä ja kytevää epäluuloisuutta.

Yksinvaltias alkaa keisari Augustuksen polttohautauksesta, ja siitä kuinka tieto hänen kuolemastaan leviää ympäri Rooman valtakunnan aiheuttaen vaihtelevia reaktioita. Kerronta etenee maalauksellisina kuvina, joista kussakin esitellään joku romaanin henkilöistä.

Augustus oli ollut mahtava ja pitkäaikainen hallitsija, jonka aikana valtakunnan rajat olivat varmentuneet ja Rooma kehittynyt edustavaksi suurkaupungiksi. Seuraajakseen Augustuksen oli pitänyt nimittää poikapuolensa Tiberius, vaikkei tästä pitänytkään, sillä kaikki muut seuraajaehdokkaat olivat kuolleet.

Suuren Augustuksen rinnalla Tiberius vaikuttaa kovin heikolta ja arvottomalta. Keisarinvaalissa vallitsee painostava tunnelma, sillä senaattorit suhtautuvat ihmisarkaan ja sulkeutuneeseen Tiberiukseen epäilevästi. Näistä asetelmista kirja lähtee kuvaamaan Tiberiuksen hallintokautta, jota varjostavat lukuisat vastoinkäymiset; kapinat, juonittelut, valtiopetokset ja murhat. Tiberius ei milloinkaan saavuttanut kansan suosiota eikä senaatin luottamusta. Miltei kaikkia hänen yrityksiään tulkittiin väärin tai moitittiin.

Merkittäviä henkilöitä kirjassa Tiberiuksen lisäksi ovat mm. Aelius Sejanus, Tiberiuksen äiti leskikeisarinna Livia Drusilla, voitokas ylipäällikkö Germanicus, Tiberiuksen poika Drusus ja hänen va imonsa Livilla. Todella eläneiden henkilöiden lisäksi romaanissa seikkailevat egyptiläinen pappi Menkera ja katupoika Picus.

Livia Drusilla on erittäin vahva ja määrätietoinen persoona, jonka elämäntehtävänä on vallan hankkiminen pojalleen. Hänellä on suuri vaikutus Tiberiukseen, joka usein toimii äitinsä ; tahdon välikappaleena. Myös kaartinpäällikkö Sejanuksella, Tiberiuksen suosikilla, on vaikutusvaltaa keisariin nähden. Kylmäverisesti laskelmoiden hän tekee keisarin vallanhimonsa välineeksi ja lietsoo tämän epäluuloisuutta ja ihmisarkuutta.

Ylipäällikkö Germanicus on Tiberiuksen veljenpoika, joka tekee voitokkaita sotaretkiä Germaniaan ja saavuttaa siten suurta kansansuosiota. Romaanin ensimmäinen osa päättyy hänen murhaansa ja sitä seuranneeseen oikeusjuttuun, joka oli Tiberiuksen ja Roomankin kohtalolle hyvin ratkaiseva tapahtuma. Drusuksen murhan, Sejanuksen vehkeilyjen paljastumisen ja muiden merkittävien asioiden mukana, sillä on suuri vaikutus siihen myrskyyn ja mestausten sarjaan, jotka sittemmin syntyvät. Silloin Tiberiuksen ihmisviha saa yli-inhimilliset mittasuhteet ja hän vetäytyy loppu hallintokaudekseen entistä suurempaan yksinäisyyteen linnaansa..

Romaani päättyy Tiberiuksen kuolemaan, jonka Vaaskiven mukaan aiheuttaa Picus, yksi kirjan kuvitteellisista henkilöistä. Selkeää kuvaa kuolemasta ei olekaan. Joidenkin mukaan Tiberius kuoli luonnollisen kuoleman, toisten mukaan hänet surmasi joko Germanicuksen poika Caligula tai kaartinpäällikkö Macro.

Pää- ja sivuhenkilöiden lisäksi teoksessa vilisee eri senaattoreiden, lakimiesten, sotapäälliköiden, ja muun ylimystön edustajien nimiä kuten myös roomalaisia termejä. Etualalla ovat yksityiskohtaiset ympäristö- ja henkilökuvukset, joiden kautta kuitenkin syntyy laaja kuva koko aikakaudesta. Tapahtumapaikkoina vaihtelevat Palatinus kukkula, Rooman sokkeloiset kujat, sekä valtakunnan eri maakunnat ja provinssit, kuten Gallia, Reinin laakso ja Egypti.

 Mira K

TATU VAASKIVI: YKSINVALTIAS

Tatu Georg Adolf Vaaskivi, oikealta nimeltään Vahlsten, syntyi Helsingissä 16.7. 1912. Jo nuoresta pojasta lähtien oli selvää, että kirjallisuudesta tulisi hänen elämänsä sisältö, sillä hän oli intohimoinen kirjallisuuden ystävä. Vaaskiven varhaiset nuoruusajan teokset olivat haaveilevia ja erittäin laajoja, eivätkä vakuuttaneet kustantajia ja jäivät julkaisematta. Hylkäykset eivät nuorta ja kiihkeää kirjailijaa lannistaneet, vaan hän etsi määrätietoisesti uutta lähestymistapaa kirjallisuuteen. Vaaskiven varsinainen kirjailijan ura alkoi näin arvostelijana. Hän sovelsi Freudin psykoanalyysia kirjallisuuskritiikkiin, jota ei aikaisemmin juurikaan oltu tehty. Hänen läpimurto esseensä käsitteli kirjailijoita Uuno Kailas ja F.E. Sillanpää, joihin hän sovelsi freudilaista näkökulmaa. Essee julkaistiin vuonna 1935 ja se saavutti suurta huomiota ja teki Vaaskiven tunnetuksi niin suurelle yleisölle kuin kirjallisuuspiireillekin. Tatu Vaaskiven lyhyt kirjailijan ura päättyi 21.9. 1942, kun hän ei selvinnyt sota-ajan aiheuttamasta neuroosista.

Kriitikkona Vaaskiveä on verrattu Olavi Paavolaiseen, sillä hänen tyylinsä oli suorasukaista, värikkään kielenkäytön sävyttämää säälitöntä kritiikkiä. Hä ntä ihailtiin ja pelättiin samanaikaisesti. Parhaimmin hänet muistetaan kriitikkona Eino Railon kirjallisuushistorian viidennen osan arvostelusta, joka julkaistiin Suomalaisessa Suomessa vuonna 1937 nimellä Vasara ja kipsikuva, jossa hän näyttävästi haukkui kyseisen teoksen. Hänen ensimmäinen teoksensa oli tilaustyö Sillanpäästä, joka julkaistiin 1937. Hän käsitteli psykoanalyysia ja länsimaisen kulttuurin kriisiä teoksissa Vaistojen kapina (1937) ja Huomispäivän varjo (1938), joiden jälkeen hän siirtyi lähinnä romaanikirjallisuuteen. Ensimmäinen romaani oli Loistava Armfelt (1938), jonka jälkeen ilmestyivät matkakirja Rooman tie (1940) ja kaksiosainen pääteos Yksinvaltias (1942), joka kertoo keisari Tiberiuksesta. Vaaskiven kuoleman jälkeen ilmestyivät kesken jäänyt Kristus-romaani Pyhä kevät, kirjavalikoima Kutsumus ja matkaessee kokoelma Kurjet etelään. Tatu Vaaskiveä pidetään lahjakkaana kriitikkona, jonka kielellinen ilmaisu oli poikkeuksellista.

Tatu Vaaskiven pääteos, kaksiosainen Yksinvaltias sijoittuu keisari Augustuksen seuraajan Tiberiuksen hallintoaikaan (14-37 jKr.). Lähtökohtana on taitavan ja pidetyn johtajan Augustuksen kuolema, jonka seurauksena hänen ottopoikansa Tiberius otti vallan käsiinsä. Tiberiuksella oli tausta menestyksekkäänä sotapäällikkönä ja Augustus arvosti hänen johtamistaitojaan, vaikkei Tiberius ollutkaan erityisesti Augustuksen suosiossa. Heidän välinsa olivat rikkoutuneet, kun Augustus oli pakottanut Tiberiuksen eroamaan rakastamastaan vaimostaan Vipsania Agrippinasta ja pakottanut Tiberiuksen naimaan oman tyttärensä Julian, joka myöhemmin syyllistyi aviorikokseen ja vietti lopun elämäänsä vankilassa. Tiberius itse suuttui tästä niin paljon, että vetäytyi vapaaehtoiseen maanpakoon Rhodokselle. Tiberius itse ei liiemmin edes halunnut tulla valituksi, mutta senaattorit äänestivät hänestä keisarin. Hänen valtakautensa ei alkanut hyvin, koska Tiberius ei ollut liiemmälti kansankaan suosiossa. Germanicus, Tiberiuksen ottopoika, joka saavutti suuria voittoja germaaneista Tiberiuksen hallinnon alkuaikoina, oli kansan suuri suosikki, mutta Tiberius ei pitänyt hänestä. Tämä lisäsi Tiberiukseen kohdistunutta painetta kansan taholta, sillä monien mielestä Germanicuksen olisi kuulunut johtaa Roomaa. Tiberiuksen käskystä Germanicus lähti itämaille, missä hän kuoli vihamiehensä Syyrian maaherra Pison myrkyttämänä. Hänen valtaansa kansan silmissä lujittivat Galliassa ja Afrikassa puhjenneet kapinat, jotka hän kukisti armotta, mutta silti kansalaiset näkivät hänet ihmisvihaajana ja kylmänä yksinvaltiaana. Tiberius käytti valtansa tunnuksena arvonimiä princeps eli ensimmäinen kansalainen ja imperator eli käskijä. Jo kautensa alusta asti hän teki tunnollisesti, miltei nääntymisen asti kaikki velvollisuutensa hallitsijana. Tiberius piti tiukasti Rooman raha-asiat käsissään ja hoiti ne hyvin. Ulkopoliittisesti hän oli aivan kuin edeltäjänsä Augustus, eikä juuri ylittänyt jo voimassa olevia rajoja.

Epäluuloisella keisarilla oli ympärillään vain vähän ihmisiä, joihin hän luotti. Näistä ihmisistä nousi keisarin suosikiksi Sejanus, josta tuli hänen neuvonantajansa. Monet Rooman ylimyksistä eivät pitäneet hänestä, sillä he ymmärsivät miten määrätietoisesti Sejanus käytti vaikutusvaltaansa Tiberiukseen, joka ajan kuluessa alkoi lähes sokeasti uskoa Sejanuksen neuvoihin. Tiberiuksen päätös Caprin saarelle siirtymisestä tuli myös Sejanuksen ehdotuksesta ja tämä mahdollisti Sejanuksen lisääntyvän vallan Roomassa. Hän toimi myös Tiberiuksen henkivartiokaartin päällikkönä.

Tiberiuksella oli poika ensimmäisestä avioliitosta Vipsanian kanssa nimeltä Drusus. Sejanus ja Drusus vihasivat toisiaan syvästi ja Sejanus näki hänet uhkana omille vallantavoitteluilleen. Tiberius suhtautui poikaansa kylmästi, eivätkä heidän välinsä ehtineet parantua koskaan, sillä Drusus kuoli myrkytyksen uhrina. Vasta kahdeksan vuotta Drusuksen kuoleman jälkeen äitinsä Livia Drusillan kautta Tiberius sai tietää, että hänen poikansa kuoleman takana oli salaliitto, josta oli vastuussa Sejanus. Tiberius katsoi tarpeelliseksi aloittaa suoranaisen aateliston vainoamisen ja tapatti Sejanuksen lisäksi kaikki, joiden hän katsoi kannattavan Sejanusta. Vainoamisen loputtua vuonna 37 Tiberius jätti Caprin saaren palatakseen Roomaan, mutta hän ei päässyt sinne asti, koska menehtyi matkalla määrämättä vallanperijää.

Vaaskiven teos on massiivinen ja paikoin erittäin vaikeatajuinen. Hän osoittautuu pikkutarkaksi ja taitavaksi ihmistuntijaksi pitkissä selostuksissa, joissa hän kuvailee jopa sivuhenkilöiden elämänvaiheita ja ajatuksia hyvin perusteellisesti. Vaaskivi kuvailee myös maisemia ja tilanteita sekä erilaisten ja erisäätyisten ihmisten tuntemuksia Rooman valtakuntaa koskevista suurista tapahtumista, kuten Augustuksen tai Germanicuksen kuolema. Tiberiuksen hän kuvaa vaikeasti lähestyttävänä, tunnollisena, synkkänä ja ihmisiin pettyneenä hallitsijana, jonka ihmisvihan viimeinen pisara on Sejanuksen osoittautuminen julmaksi hyväksikäyttäjäksi. Vaaskivi ei ainoastaan kerro tarinaansa Tiberiuksen ja ylimystön näkökulmasta, vaan myös tavallisten kansalaisten kannalta ja näin ollen kirjan luettuaan on saanut hyvän yleiskuvan myös tavallisten ihmisten elämästä ja tuntemuksista vuosituhannen alussa. Vaikka monet kirjassa esiintyvistä senaattoreista, tavallisista kansalaisista ja muista kirjassa mainituista nimistä ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, ovat kaikki päähenkilöt todella eläneet. Tiberius, Sejanus, Drusus, Piso, Julia, Livilla ja Vepsania sekä lukuisat Tiberiuksen sukulaiset eivät ole keksitttyjä hahmoja. Kirjan käännekohdat ovat todellisia historiallisia tapahtumia. On mahdotonta sanoa, kuinka lähelle totuutta Vaaskivi osuu päähenkilöiden ihmiskuvauksissaan, mutta joka tapauksessa hän saa aikaan todellisen tuntuisen vaikutelman. Yksinvaltias on onnistunut kuvaus Tiberiuksen vallasta ja sen ajan tapahtumista Rooman valtakunnassa sekä Rooman yhteiskunnan rakenteesta.

Bibliografia: Fuchs: MMM- Antiikin sanakirja, Otava 1972

Lauri R

"Yksinvaltiaan" kirjoittaja,Tatu Vaaskivi (1912-42) on Suomessa 1930- ja 40-luvulla vaikuttanut kriitikko ja kirjailija, jonka tuotanto on kauttaaltaan hyvin freskomaista, kuvauksissaan tarkkaa historiallista romaanikirjallisuutta. Vaaskivi oli laajasti lukeneena ja herkästi vastaanottavana kriitikkona ja kirjailijana 1930-luvun merkittävimpiä herätteiden antajia. Vaaskivi oli ensimmäisiä käyttämään hyväkseen Sigmund Freudin psykoanalyysia. Tämä, ja hänen uranuurtavan työnsä historiallisen romaanin parissa ovat ansainneet hänelle tärkeän paikan Suomalaisen kirjallisuuden historiassa.

Vaaskivi ehti lyhyen elämänsä aikana kirjoittaa runsaan määrän kritiikkiä, F.E Sillanpään elämänkerran (F.E Sillanpää: elämä ja teokset) , kolme romaania , kaksi esseekokoelmaa ja yhden matkakirjan. Rooman keisari Tiberiuksesta kertova "Yksinvaltias" on kiistatta hänen pääteoksensa ja samalla pitkän työn tulos. Ilmestyessään kirja sai osakseen hyvin innostuneen vastaanoton niin kriitikoilta kuin lukijoiltaankin. Muut Vaaskiven varsinaiset roomaanit ovat suppeampia. Teoksessaan "Vaistojen kapina" hän pyrkii hahmottamaan Euroopan modernia kulttuuria.

"Yksinvaltias" sijoittuu Rooman valtakuntaan ja keskittyy Keisari Tiberiuksen valtakauteen (42ekr-37jkr.). Kirja alkaa keisari Augustuksen kuolemasta, jonka myötä Tiberiuksesta tulee lopulta keisari, ja päättyy Tiberiuksen kuolemaan ja polttohautajaisiin. Kirja vilisee ajan todellisia henkilöitä, mm. monia keisareita (Julius Caesar, Nero, Caligula, Augustus) sekä mm. seuraavat henkilöt: Herodes, Kuningatar Kleopatra, ylipäällikkö Germanicus, Pompeius, Kuningas Fasael, sotapäällikkö Clemens, kymmenittäin keisari Tiberiuksen sukulaisia ja läheisiä , Pontius Pilatus sekä Jesus Kristus. Kirjan päähenkilö on keisari Tiberius, vaikkakin myös muutamat muut (mm. Germanicus) ovat kirjassa avainhenkilöinä. Kirja kuvailee tarkasti ajan Roomaa ja sen kaikkia puolia: sotia, taloutta, politiikka, tapoja, ja sekä rahvaan että aateliston elämää. Tiberius on sopimaton keisariksi ja kärsii vainoharhaisuudesta. Sotapäällikkönä hän on loistava, mutta politiikasta hän ei ole kiinnostunut. Juuri Tiberiuksen vainoharhaisuus lopulta ajaa hänet vaikeuksiin ja murhiin. Tiberiuksen päätöksiin vaikuttaa suuresti hänen äitinsä, Livia. Sotapäällikkö Germanicuksen kuolema aiheuttaa konfliktin leskeksi jääneen Agrippinan ja Tiberiuksen välille, johtuen Tiberiuksen eräälle alaisistaan, Sejanukselle, antamastaan vallasta. Sejanus käyttää valtaansa häikäilemättömästi, jonka Tiberius huomaa vasta liian myöhään. Kuitenkin huomattuaan Sejanuksen, jota hän uskoi yli kaikkien muiden, pettäneen hänet, hän menettää uskonsa myös muihin alamaisiin, ja pyrkii valvomaan näitä. Valtionhoito saa häneltä yhä vähemmän huomiota ja keisarina olonsa loppuvaiheet hän viettääkin lähinnä poissa Roomasta (mm.Caprilla). Hän kuolee nimeämättä kruununperijää, joksi nimetään Caligula, Tiberiuksen veljenpoika. Lukuisat sodat värittävät kertomusta, joskin hyvin tärkeässä osassa ovat Roomassa tapahtuvat juonittelut. Tiberiuksen elämää voidaan pitää jopa traagisena. Tiberius ei missään vaiheessa haluaisi keisariksi, mutta on pakotettu ottamaan paikka sukunsa tähden. Rooman valtakunnan yksityiskohtainen kuvailu ja maisemien maalailu ovat hyvin tärkeässä osassa tässä suomalaisen kirjallisuuden merkkipaalussa.

Juho L

Minä, Claudius perustuu Tiberius Claudiuksen (10 eKr - 54 jKr), historiankirjoittajan ja myöhemmin Rooman keisarin, omaelämänkertaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Roomaan sen ensimmäisten keisareiden aikakaudella, Pax Romanan alkuaikoina.

Tiberius Claudius Drusus Nero Germanicus, keisari Augustuksen sisaren tyttären poika syntyi Claudiusten sukuun vuonna 10 eKr. Claudius sairasteli paljon lapsena, minkä seurauksena hänen toinen korvansa oli miltei kuuro ja hän ontui koko elämänsä. Hänenllä oli myös paha änkytysvika. Hän ansaitsi pian pilkkanimiä kuten Clau-Claudius sekä Idiootti-Claudius, koska änkyttäminen sai hänet näyttämään vähä-älyiseltä, mitä hän ei suinkaan ollut. Mutta Claudiukseen suhtauduttiin alusta asti välinpitämättömästi ja väheksyvästi. Keisari Augustuksen vaimo, Claudiuksen isoäiti Livia oli erityisen ilkeä häntä kohtaan. Hänen mielestään Claudius häpäisi koko Claudiusten suvun maineen. Livia piti keisari Augustusta täysin tossunsa alla ja vaikutti siten melkein kaikkiin keisarin päätöksiin ja mielipiteisiin. Niinpä Claudius ei täysi-ikäiseksi tultuaan päässyt mihinkään valtion virkoihin muiden sukulaistensa tavoin. Ainoa keisariperheen jäsen, joka kohteli Claudiusta kunnolla oli hänen suosittu ja maineikas sotasankariveljensä Germanicus, jonka Caligula, Germanicuksen oma poika ja myöhemmin keisari, surmasi.

14-vuotiaana Claudius kiinnostui historiankirjoituksesta. Hän kirjoitti useita kirjoja, kuten Karthagon ja Etrurian historiat sekä isänsä elämänkerran. Omassa elämänkerrassaan Claudius keskittyy kuvaamaan keisarisuvun elämää ja etenkin sen varjopuolta. Hän kuvaa tarkasti keisareiden (Augustus, Tiberius ja Caligula) rahanahneutta ja toisaalta tuhlaavaisuutta, itsekkyyttä sekä irstaita harrastuksia. Hän kertoo myös vallanhimoisen Livian tavasta raivata keisariehdokkaita pois omien suosikkiehdokkaittensa tieltä. Useat Claudiuksen sukulaisista kuolivat hyvin epäilyttävissä olosuhteissa (myrkytettynä) tai tuomittuna jostakin olemattomasta rikoksesta Livian palkkaamien ilmiantajien toimesta. Muutenkin yleisimmät rangaistukset tuon ajan Roomassa tuntuivat olevan kuolema ja karkoitus. Yleensä syytetty, hyvin mahdollisesti viatonkin, teki itsemurhan ennen tuomion julistamista säästyäkseen häpeältä sekä estääkseen keisaria ja ilmiantajia perimään hänen rahojaan, mikä oli lain mukaista.

Vielä Augustuksen aikana Rooman asiat olivat hyvin. Keisari Julius oli jättänyt Rooman asiat mukavalle tolalle ja Augustus oli kohtuullinen ja hyvä hallitsija. Myös Livia oli hyvä hoitamaan Rooman asioita, vaikka sangen usein hoitikin niitä itsensä ja sukulaistensa hyväksi. Augustuksen kuoltua salaperäiseen vatsatautiin valtaan astui (Livian ohjailemana) Augustuksen poika Tiberius. Valtakunnan asiat ottivat nyt suunnan huonompaan, vaikka Tiberius solmikin rauhan germaanien kanssa. Tiberius sääti uusia lakeja valtionkassan kartuttamiseksi. Jumalaksijulistetun Augustuksen nimen turhaan lausumisesta tai valtionpetoksesta (huom! Laaja käsite) sai nyt kuolemantuomion. Ihmisiä tapettiin kuin kärpäsiä ja varat karttuivat.

Livian kuoltua Claudius sai viimein paikan senaatissa. Claudiusta tämä ei kuitenkaan miellyttänyt, sillä hän oli enemmän kuin tyytyväinen elämäänsä historiankirjoittajana. Ainakin hänen henkensä oli tällöin turvassa. Livian kuoleman jälkeen Tiberiuksen hallitseminen muuttui yhä huonompaan suuntaan. Hän oli herkkäuskoinen ja helposti taivuteltava uskomaan häntä vastaan muka suunniteltaviin salaliittoihin. Myös hänen terveytensä heikkeni ja pitkän sairauden päätteeksi Tiberiuksen veljenpoika Caligula tukehdutti hänet. Caligula nousi keisariksi vieden Rooman asiat vielä astetta pahemmalle tolalle. Heti valtakautensa alkajaisiksi hän tuhlasi suurimman osan valtion varoista huvitteluun ja alkoi sitten käyttää mitä epätoivoisempia tapoja varoja taas kartuttaakseen. Myöhemmin hän vielä perusti palatsiinsa ilotalon ja julistautui jumalaksi. Lopulta kansa ei enää kestänyt hänen oikuttelujaan ja legioonalaismies Cassiuksen johtama salaliitto murhasi hänet. Tilalle keisariksi nostettiin Claudius, joka piti tästä asemastaan vielä vähemmän kuin asemastaan senaattorina, ja oli kaiken lisäksi tasavallan kannattaja.

Robert Graves syntyi Wimbledonissa, Englannissa 1895. Hänen isänsä Alfred Percefal Graves oli irlantilainen kirjailija. Graves joutui koulusta suoraan I Maailmansotaan, jossa hän sai kapteenin arvonimen. Vuoden englannin kielen professorina Kairon yliopistossa toimittuaan hän alkoi ansaita elantonsa kirjoittamalla.

Gravesin suuri kutsumus olivat runot, joita hän kirjoitti runsaasti, jopa erään runon nimeltä Finland. Hän kirjoitti myös kymmenkunta historiallista romaania, mm. Minä, Claudius sekä tämän jatko-osan Claudius the God. Lisäksi Graves on kirjoittanutomaelämänkerran Goodbye to All That, tutkielman varhaisesta kristinuskosta sekä kaksiosaisen Kreikan myyttejä. Robert Graves kuoli vuonna 1985.

Anna-Maija I

Robert Graves: Minä, Claudius

Robert Graves syntyi vuonna 1895 Lontoossa. Hän opiskeli Oxfordissa St. John´s Collegessa. Hän toimi mm. englannin professorina Kairossa, jossa hän myös julkaisi Epilogue-nimistä lehteä. Haavoituttuaan vakavasti Ensimmäisessä Maailmansodassa hän alkoi kirjoittaa runoja ja myöhemmin myös historiallisia romaaneja. Hän oli kiinnostunut antiikin ajan historiasta ja mytologiasta ja käytti näitä aiheita myös runoissaan. Vuosina 1961-66 Graves toimi runouden professorina Oxford Universityssä.

Graves oli elämänsä aikana 2 kertaa naimisissa ja hänellä oli 8 lasta. Suurimman osan elämästään hän asui Deyassa Mallorcalla.

Hän sai teoksistaan (lähinnä runoistaan) lukuisia palkintoja ja hänestä tehtiin American Academy of Arts:n kunniajäsen.

Robert Graves kuoli vuonna 1985.

Graves oli pääasiassa runoilija ja hänen runonsa ovatkin olleet arvostetumpia kuin hänen romaaninsa. Graves kirjoitti lukuisia runokokoelmia, joista tunnetuin on The White Goddess (1945). Useimmat hänen runo- ja essee- kokoelmistaan käsittelevät historiallisia aiheita. Hän kirjoitti myös 14 historiaan tai myytteihin perustuvaa romaania, joista tunnetuimmat ovat Minä, Claudius ja sen jatko-osa Claudius the God (molemmat 1934). Graves palkittiin näistä Hawthornden Prize- ja James Tait Black Memorial Prize-palkinnoilla. Kirjoista on myäs tehty BBC:n tv-sarja. Gravesin tunnetuimpiin teoksiin kuuluu myös bysanttilaisesta kenraalista kertova Count Belisarius (1938),

Runo-ja esseekokelmien sekä romaanien lisäksi Gravesin tuotantoom kuuluu myös lyhyitä kertomuksia, omaelämäkerta Goodbye to All That (1929), 2-osainen tutkielma The Greek Myths (1955) sekä oopperalibretto Nausicaa.

Minä, Claudius sijoittuu vuosiin 1eKr-40eKr. Tapahtumapaikkana on Rooma. Kirja on kirjoitettu keskustelutyyliin ja kertojana on Tiberius Claudius Drusus Nero Germanicus eli keisari Claudius. Kirja kertoo Claudiuksen elämästä hänen lapsuudestaan keisariksi valitsemiseen. Suurin osa kirjan henkiläistä ovat todella eläneet, mm. keisarit Augustus, Tiberius, Caligula ja Claudius itse, historioitsija Livius jne.

Kirjan päähenkilä Claudius (tai Clau-Clau-Claudius) on raajarikko, änkyttävä ja idioottina pidetty mies. Ammatiltaan hän on historioitsija. Hän on keisarillista sukua, mutta häntä pidetään narrina ja suvun häpeäpilkkuna. Kirjassa Claudius kuvailee sekä oman elämänsä vaiheita että Rooman elämää ja tapahtumia yleisesti.

Erittäin huolellisesti kuvataan Claudiuksen sukulaisia, joista suurin osa valitettavasti on pahoja Claudiuksia. Keskeinen henkilö kertomuksessa on keisari Augustuksen juonitteleva puoliso Livia. Livian toimesta suuri osa Claudiuksen ystävistä ja sukulaisista joko surmataan tai karkoitetaan, samoin kuin suuri joukko muitakin ihmisiä. Claudius jää henkiin koska häntä pidetään harmittomana ja hän tukee itse tätä käsitystä näyttelemällä tyhmempää kuin onkaan. Augustuksen jälkeen keisariksi tulee Tiberius, joka myöskin on pitkälti Livian määräysvallan alainen.. Tiberiuksen kuoltua seuraavaksi keisariksi tulee (Livian hoidettua muut ehdokkaat pois tieltä) Caligula, joka on mielipuoli ja joka kirjan lopussa murhataan. Lopuksi Claudiuksesta itsestään tehdään vasten tahtoaan keisari.

Minä, Claudius on erittäin mielenkiintoinen ja kerronta elävää ja mukaansatempaavaa.

Kirjasta saa myös erittäin hyvän käsityksen elämästä antiikin Roomassa.

Laura E

Robert Graves 1895-1985.

Graves syntyi Lontoossa. Hän oli kirjailija sekä kriitikko. Graves taisteli ja haavoittui 21-vuotiaana ensimmäisessä maailmansodassa. Vuonna 1926 Robert toimi Kairon yliopiston professorina, jonka jälkeen opetti Oxfordin ylio pistossa runoutta. Graves vietti kuitenkin suurimman osan elämästään Mallorcalla.

Vuonna1916 ilmestyi Gravesin runokokoelma "Over the Brazier",

Muita keskeisiä runokokoelmia ovat "Collected Poems"(1914), "Poems" (1965-1968),

sekä "Beyond Giving" (1969). Graves piti runoutta erinomaisena terapiamuotona itselleen.

Kertova tuotanti alkoi novellikokoelmilla "My Head! My Head!" (1925) ja "The Shout" (1929).

Suurnenestyksen toivat vasta historialliset romaanit "Minä,Claudius",

sekä "Claudius jumala". Muita romaaneja ovat mm. "Valtamarski Belisarius" (1938),

ja "Turhuuden Saaret" (1949).

Esseekokoelmia "A Survay of Modernist Poetry" (1927), "The Reader Over Your Shoulder"(1943) ja "The Greek Myths" (1955). Ensimmäinen maailmansota on keskeisenä aiheena muistelmateoksessa "Godbye to All That"(1929)

"MINÄ, CLAUDIUS"-romaani sijoittuu ajanjaksoon n.40eKr-40jKr Keisari Augustuksen ajoista päivään jolloin Tiberius Claudius Drusus Nero Germanicus eli Claudius julistettiin keisariksi. Kirjan kaikki henkilöt ovat todennäköisesti eläneet sekä kerrotut tapahtumat ovat totta.

Romaani on kirjoitettu Claudiuksen näkökulmasta. Kirjan keskeisimpiä henkilöitä ovat

mm. Keisari Augustus, sekä hänen kolmas vaimonsa Livia, joka Augustuksen rinnalla ja häntä johdatellen hallitsi, sekä keisarillista perhettä, että valtiollisia asioita. Augustuksen ja Livian avioliitosta ei syntynyt yhtään lasta, mutta Livian ensimmäisestä avioliitosta syntyivät lapset Tiberius,ja Drusus (Claudiuksen ja Germanicuksen isä).

Tiberius julistettiin keisariksi Augustuksen kuoleman jälkeen. Tiberiusta kuvataan julmaksi hallitsijaksi ja hän vainoharhaisuudessaan, sotapäällikkö Sejanuksen avulla alkoi epäilemään veljenpoikaansa Germanicusta vallankaappauksesta. Germanicus oli erittäin suosittu kansan sekä armeijan keskuudessa. Hän oli naimisissa Augustuksen tyttärentyttären Agrippinan kanssa. Heille syntyi 9 lasta, joista tunnetuin lienee Gaius Caligula, josta Tiberiuksen jälkeen tuli Rooman neljäs Keisari.

Caligulaa luonnehditaan kirjassa mielisairaaksi tyranniksi, joka luuli olevansa jumala jo eläessään. Caligulaa vastaan perustettiin salaliitto, joka eräässä sirkusesityksessä murhasi Caliculan.

Salaliittolaiset halusivat palauttaa Roomasta tasavallan. Claudius jäi kuitenkin vahingossa eloon, tällöin kansa sekä armeija vaativat uuden keisarin.

Näin Claudius vastoin tahtoaan julistettiin viidenneksi keisariksi.

Claudiusta kuvataan usein ainoastaan vähä-älyiseksi vanhaksi pöllöksi, mutta "Minä,Claudius" -kirjassa hänet kuvataan erittäin viisaaksi ja sivistyneeksi historioitsijaksi. Muita kirjassa esiintyneitä henkilöitä: Claudiuksen sekä Germanicuksen äiti Antonia, Claudiuksen vaimot ensimmäinen Ruma ja tukeva Plautia Urgulanilla, toinen Ilkeä Aelia Petina sekä kolmas ja kaunein Valeria Messalina. Kirjassa vilisi yhtenään henkilöiden nimiä, esittelin mielestäni tärkeimmät.

Kirja antaa huvittavan kuvan keisarillisestä perheestä.

Myrkytykset ja juonittelut vaikka ihan muuten vaan kuuluivat jokapäiväiseen keisarilliseen elämäntyyliin. Vain harvat, viekkaimmat ja häijyimmät jäivät eloon.

Hanna A

Marguerite Yourcenar, oikealta nimeltään de Crayencour, syntyi Brysselissä 1903. Hänen isänsä oli kuuluisa humanisti ja kosmopoliitti, joka matkusteli paljon. Äitinsä Marguerite menetti ollessaan vielä pieni lapsi, mutta tämän puutteen korvasi hyvin läheinen suhde isäänsä, jonka mukana matkoilla Euroopassa Marguerite oli pienestä pitäen. Hän löysi kirjallisuuden varhain isänsä innostamana ja kulutti pian kaiken aikansa lukemalla maailmankirjallisuutta. Ensimmäiset runokokeilunsa hän teki 13-vuotiaana, jolloin hän isänsä avustamana kehitti pseudonyyminsä sanaleikin yhteydessä. Nuoruutensa Marguerite vietti Ranskassa, jossa hän julkaisi ensimmäiset novellinsa. Toisen maailmansodan alkaessa Marguerite muutti Yhdysvaltoihin, jossa toimi kirjallisuuden opettajana. 1980 hänestä tuli Ranskan akatemian ensimmäinen naisjäsen.

Marguerite Yourcenarin läpimurtoteos on 1951 ilmestynyt Hadrianuksen muistelmat, joka saavutti suurta huomiota lähinnä Euroopassa. Hänen keskeistä tuotantoaan ovat myös Unelman lunnaat (1961), Käy kohti pimeää (1969) ja Armonlaukaus (1988). Hadrianuksen muistelmat ja Käy kohti pimeää ovat molemmat tulkittavissa historiallisen romaanin muotoon puetuksi selvitykseksi omasta ajatusmaailmasta ja elämästä. Molemmissa erilainen ja älykäs ihminen on yksin aikakautensa aatteiden ja tapojen keskellä. Armonlaukaus on sekin historiallinen romaani, mutta suppeampi kuin edelliset eikä keskity niin paljon epokin tunnelman aikaansaamiseen.

Hadrianuksen muistelmat on jäähyväiskirje Rooman keisari Hadrianukselta hänen seuraajalleen, tulevalle filosofi-keisari Marcus Aureliukselle. Kirjeessä Hadrianus käy läpi koko elämänsä ; lapsuudesta maailmanvallan herruuteen. Tapahtumat sijoittuvat 100-luvulle, jolloin Rooma Trajanuksen hallituskaudella kävi laajoja valloitussotia Britanniassa, Sarmatiassa, Daakiassa ja Parthiassa. Hadrianuksen työksi jää tehdä rauha naapurien kanssa ja nostaa sodassa köyhtynyt maa vaurauteen. Koko hallituskautensa Hadrianuksen päätavoitteena on varmistaa Rooman tai ainakin sen kulttuurin säilyminen tulevina vuosisatoina ja mahdollisimman pitkään kestävä maailmantasapaino, tellus stabilita. Hadrianus kertoo matkoistaan ympäri Rooman valtakuntaa ja samalla havainnollistaa uskottavasti aikansa monia kulttuureja ja maailmanpolitiikkaa.

Hadrianuksen muistelmien henkilögalleria on vaikuttava: ystävät, virkamiehet, filosofit, kuninkaat, kaikki mainitaan nimeltä ja lähes poikkeuksetta nämä ovat autenttisia henkilöitä, vaikkakin yksityiskohtia on lisätty hahmojen elävöittämiseksi. Tärkeimmiksi henkilöiksi Hadrianuksen lisäksi nousevat Trajanus, Hadrianuksen serkku ja edeltävä keisari, Plotina, Trajanuksen vaimo ja Hadrianuksen sielunystävä, sekä Antinous, Hadrianuksen rakkaudenkohteena oleva nuorukainen.

Yourcenar on tutkinut aiheensa läpikotaisin käyttäen lähes jokaista ajateltavaa lähdettä tästä 100-luvulla eläneestä arvoituksellisesta keisarista ja käymällä historiallisilla paikoilla. Kirja ei kuitenkaan toista historiallisia faktoja, vaan pyrkii täyttämään aukot ja samalla luomaan päähenkilöstä inhimillisen ja kokonaisen kuvan. Historialliset tapahtumat luovat rungon, jonka ympärille Yourcenar kerää omat näkemyksensä. Hadrianuksen elämän eri tapahtumista ei kerrota yksityiskohtia, tärkeimpiä ovat tunnelmat ja ajatukset, joita nämä tapahtumat synnyttävät kuolinvuoteellaan muistelevassa keisarissa.

Hadrianuksen aikaan tapahtui monia juutalaisten kansannousuja, jotka johtivat juutalaisyhteisöjen joukkomurhiin ja kaupunkien hävityksiin. Mielenkiintoinen on Yourcenarin paikoin jopa asenteellinen ote Hadrianuksen kummeksuessa juutalaisten ja kristittyjen ankaraa jumalkäsitystä. Selvän negatiivinen näkökulma on kuitenkin ehkä hieman kärkevä muuten niin suvaitsevalle keisarille. Rooman imperiumi on nähty tyystin positiivisena ilmiönä,

Yourcenarin romaanien pääpaino on aina päähenkilön tuntemuksissa. Toisin kuin esimerkiksi Waltarin historiallisissa romaaneissa, juonellisesti keskeiset vaiheet voidaan ohittaa nopeasti ja tapahtumien kannalta yksitoikkoisetkin jaksot voivat kestää pitkään. Tämä ei vähennä tekstin kiinnostavuutta, oikeastaan päinvastoin: syvälliset pohdinnat ovat mitä taitavimmin laadittuja ja antavat varmasti lisänsä lukijan omaan ajatteluun, jos tämä on valmis lukemaan tekstiä keskittyneesti ja kiirehtimättä. Hadrianuksen muistelmat ei silti ole tapahtumaköyhä. Historiallinen romaani antaa parhaimmillaan kipinän lukijan vanhojen kulttuurien kiinnostukselle ja jotain ajateltavaa omasta elämästä.

Tuomas S

Oma elämäni oli tullut järjestykseen, mutta ei valtakunta. Olin perinyt maailmanvallan.

Se muistutti parhaassa iässä olevaa miestä, joka on vielä hyvissä voimissa, vaikka

lääkärin silmä jo huomaakin joitakin väsähtämisen merkkejä, ja joka juuri on päässyt

vaikean taudin kourista.

Vuosina 117-138 ajanlaskumme alun jälkeen Rooman keisarikuntaa hallinneen Hadrianuksen elämä on inspiroinut ranskalaista Marguerite Yourcenaria värittämään dokumentaarista aineistoa oman mielensä mukaan, ja hyvä niin: keisari on jäänyt historiankirjoituksissa jonkinlaiseksi väliinputoajaksi, mitä omalta osaltaan ovat edistäneet myös olemassaolevien informaatiolähteiden ristiriitaiset tiedot. Tämän kirjan kohoaminen bestselleriksi julkaisunsa 1951 jälkeen on nostanut unohdetun hallitsijan yleiseen tietoisuuteen ja saavuttamaan ansaitsemansa arvostuksen jälkipolvien keskuudessa.

Yourcenarin elämäntaipaleen ajallinen alkupiste sijoittuu vuoteen 1903. Nainen on maallisen vaelluksensa aikana saavuttanut paljon: paitsi että hän omaa kirjallisuuden professorin arvon, on hän myös Ranskan akatemian jäsen. Häntä ennen tuohon instituutioon ei oltu hyväksytty ainoatakaan naissukupuolen edustajaa. Yourcenar tunnetaan erityisesti antiikin kulttuuriin perehtyneenä esseistinä ja historiallisen romaanin uudistajana. Tässä käsittelemäni teoksen lisäksi hänen teoksistaan on suomennettu Unelman lunnaat (1951, suom. 1961) ja Käy kohti pimeää (1968, suom. 1969). Näistä ainakin jälkimmäinen on aihepiiriltään historiallinen; sen fiktiivisessä päähenkilössä Zénonissa näkyy selvästi monien henkilöiden ja aatemaailmoiden vaikutus. Hahmossa sulautuvat yhteen muun muassa Erasmus Rotterdamilainen, Tyko Brahe, Leonardo da Vinci, alkemistien vallankumouksellinen dynaamisuus sekä välittömän tulevaisuuden mekanistinen filosofia.

Yourcenarin tuotanto sisältää myös runoja- lieneekö tässä yksi syy hänen kiinnostukseensa Hadrianukseen, julkaisihan tämäkin lyriikkaa - sekä lukuisia englanninkielisten teosten käännöksiä ranskan kieleen.

Kirjailija itse kirjoittaa kirjansa loppuun epilogimaiseksi osaksi liittämissä muistiinpanoissaan teoksen kirjoittamisvaiheesta seuraavasti:"Huomasin hyvin pian kuvaavani suurmiehen elämää. Siksi enemmän totuuden kunnioittamista, enemmän varovaisuutta ja minulta itseltäni enemmän hiljaisuutta. ... Teimmepä mitä tahansa, me aina rakennamme monumentin omalla tavallamme. Mutta paljon on jo se että käyttää vain aitoja kiviä." Tämä sitaatti kuvaa mielestäni osuvasti koko kirjaa: se sisältää roimasti enemmän aitoa faktatietoa kuin mielikuvituksen tuottamaa aineistoa. Sitä paitsi tekstin fiktiivinen osuus mukautuu saumattomasti kokonaisuuteen ja edesauttaa tietyn vaikutelman ja yleisilmeen syntymistä. Kuten edeltä on käynyt ilmi, on kirjan keskushahmo, keisari Hadrianus, todella elänyt henkilö. Koska kyseessä on omaelämäkerrallinen "muistelmateos", on myös näkökulma hänen, mikä tuo kirjaan subjektiivisen sävyn. Näkökulman valinta onkin onnistunut tasapainottamaan teoksen yleisilmettä: suurin osa kirjassa kuvatuista todellisista tapahtumista on nimittäin muuten esitetty sangen objektiivisesti ja kuin sivulauseessa. Tapahtumapaikkana kirjassa on pääasiallisesti realistisesti kuvattu antiikin Rooma ja sen ympärille muodostunut laaja imperiumi. Kirjasta saa todella hyvän kuvan koko laajasta valtakunnasta eri osineen: Hadrianus halusi eläessään olla hyvin perillä hallitsemansa alueen tilasta, ja olikin lähes jatkuvasti matkoilla. Historiallisten kirjoitusten mukaan Hadrianus oli hyvä ja väsymätön sotilas, ja luultavimmin tämä periksiantamattomuuden ominaisuus sai hänet aina aika ajoin vaihtamaan rennon oleskelun Roomassa pitkiin, raskaisiinkin tarkastusmatkoihin ja monivuotisiin poissaoloihin sieltä, minne kaikki tiet kuluneen sananparren mukaan vievät. Näitä reissuja Yourcenar kuvaa kirjassaan vivahteikkaasti, niiden aiheuttamia rasituksia sensuroimatta. Hadrianus noudatti vallankäytössään pitkälti pasifistisia periaatteita. Hänen aikanaan luovuttiin monista valloituksista ja valtakunnan kaikilla rajoilla vallitsi rauha. Tätä Hadrianuksen ominaisuutta Yourcenar tuo kirjassaan hyvin esille ja piirtää verbaliikan keinoin lukijan silmien eteen kuvan säyseästä, sodanvastaisesta miehestä korostaen historiankirjoituksissa ilmenneitä positiivisia puolia. Kirjaan sisältyvät tiedot hallitsijan kuolemasta sairauden kourissa ovat totuudenmukaisia.

Kirjailija on ilmiselvästi viehättynyt Hadrianuksen ja hänen ihannoimansa nuorukaisen, Antinouksen suhteeseen - niin laveasti hän antaa kirjansa päähenkilön vuodattaa tunteidensa paloa teoksen sivuilla. Antinous on todella ollut olemassa, mitä todistavat myös lukuisat surevan keisarin ympäri Rooman imperiumia pystyttämät patsaat ja muut figuurit. Kuvaus Antinouksen kuolemasta on tahallisesti jätetty avoimeksi, sillä tiedot tuosta tapahtumasta ovat ristiriitaisia. Kirjan mukaan Hadrianus perusti vainajan muistoksi Antinoupoliin kaupungin - eräs lähteenä käyttämistäni kirjoista ilmoittaa kuitenkin paikan nimeksi Antinoe.

Antinous - myytillä on ollut myös suuri taidehistoriallinen merkitys.

Kuten arvata saattaa, todella eläneiden ihmisten osuus on kirjan henkilögalleriassa suuri. Keisarin puoliso Sabina, joka kirjassa esiintyy vain ohimennen, on todellinen: tosin hänestä saatavilla oleva faktatiedon määräkin on niukanlainen. Sabina oli keisari Trajanuksen sisarentyttären tytär, ja avioliitto oli kaikinpuolin sangen viileä ja muodollinen. Trajanus hallitsi imperiumia ennen Hadrianusta. Häntä keskeisemmällä sijalla kirjassa on leskensä Plotina, joka itse asiassa oli vastuussa Hadrianuksen keisarinstatuksen saavuttamisesta. Nainen näet piti miehensä kuolemantapauksen jonkin aikaa omana tietonaan ja väsäsi sitten virallisen kirjeen, jossa ilmoitti Trajanuksen vain vähän ennen manan majoille menoaan adoptoineen Hadrianuksen, joka näin ollen siirtyi vallanperimyshierarkiassa ensimmäiselle sijalle. Kuten kirjakin kertoo, Hadrianus oli tällöin käskynhaltijana Syyriassa. Teos tosin ei sataprosenttisesti allekirjoita tätä näkemystä vallan vaihdosta, vaan esittää sen ainoastaan yhtenä mahdollisuutena. Kirjan mukaan ainakin tuleva keisari itse halusi uskoa päätöksen luovuttaa kuvitteellinen kruunu Hadrianukselle olleen Trajanuksen oma päätös. Myös Hadrianuksen seuraajaksi esitetty Titus Aurelius Antoninus (Antoninus Pius) hallitsi oikeassakin elämässä (vuosina 138-161). Samaten tämän adoptoimat Lucius Verus ja Marcus Aurelius nousivat valtaistuimelle kasvattajaisänsä jälkeen, kuten Hadrianuksen tahto oli. Hadrianuksen ystävät Khabrias, Celer ja Diotimos ovat eläneet - kuitenkin kirja esittää nämä henkilöt lähestulkoon täysin erilaisina kuin mitä he luultavimmin ovat olleet. Tässä suhteessa kirjailija on siis ottanut itselleen hieman taiteilijanvapauksia voidakseen kuvata tiettyjä kyseisen ajan arkkityyppejä. Lääkäri Jollas on ollut olemassa, tosin hänen nimestään ei ole täyttä varmuutta. Täysin fiktiivisiä henkilöitä ovat ainakin orja Euforion, näyttelijät Olympo s ja Bathyllos, lääkäri Leotykhides, nuori britannialainen tribuuni ja Assar - niminen opas. Hadrianus oli suuri salatieteiden ja mystiikan ystävä, ja hän kernaasti oli yhteydessä ennustajiin ja muihin hämärien voimien hallitsijoihin. Kirjassa kuvatut kaksi noita - akkaa ilmentävät keisarin tätä taipumusta omaamatta persoonakohtaista todellisuuspohjaa. Kaikilla muilla kirjan henkilöillä on enemmän tai vähemmän historiallista pohjaa, näiden joukosta mainittakoon Arrianus Nikomedialainen, Attianus, Lusius Quietus, Osroeneen kuningas Abgar, Marcius Turbo, Servianus, Plinius ja Tacitus.

Paitsi todellisia henkilöitä, kuvaa kirja myös tuon ajan todellista elämää ja tapahtumia. Rooman valtakunnan asukkaiden ajatuksissa olivat jumalat keskeisellä sijalla: Hadrianuskin miettii taivaallisia usein , kuten esimerkiksi verratessaan nuorena nukkunutta Antinousta tarustojen sankareihin, Dianaan, Bacchukseen ja Hermeeseen Athenesta puhumattakaan.

Yleinen tapa oli myös julistaa edesmennyt keisari jumalaksi, kuten kirjakin antaa ymmärtää. Roomalaisten tavasta viettää orgioita ei Hadrianus kirjan mukaan pitänyt ja osallistui niihin hieman vastentahtoisesti. Rooman imperiumin laajetessa sai traditionaalinen roomalainen jumalusko yhä enemmän kosketuspintaa vieraisiin mytologioihin, joista monet ihmiset kiinnostuivat suurestikin. Uskontokuntien välisistä ristiriidoista sikisi aika ajoin rajujakin konflikteja, ja muutamien tällaisten kukistamista kuvataan kirjassakin (mm.kreikkalaiset ja juutalaiset Egyptissä). Hadrianuksen muuri - silloisen valtakunnan pohjoisraja - rakennettiin niin ikään oikeasti, ja siitä on jotain vielä jäljelläkin Englannissa. Teoksessa mainitaan myös muutamia Trajanuksen hallituskauden aikaisia merkittäviä tapahtumia, esimerkiksi daakialaissodat ja Armenian, Assyrian ja Mesopotamian liittäminen imperiumin alaisuuteen.

Entäpä sitten kirjan teema? Omaelämäkerrallisesta teoksesta sen löytäminen on aina hieman vaikeaa, varsinkin tämänkaltaisesta, joka ilmiselvästi pyrkii tapahtumien todenmukaiseen dokumentointiin. Kuitenkin rivien välistä mielestäni paistaa punaisena lankana ajatus järkevästä hallitsemisesta ja siihen hyvässä balanssissa olevasta, askeettisesta elämäntavasta. Ehkäpä kirjailija on halunnut herättää lukijassa ajatuksia: onko elämämme tasapainossa? Tiedämmekö me, mitä haluamme? Kirja sisältää myös runsain mitoin älykästä pohdiskelua ja filosofointia elämästä kaikkine lieveilmiöineen.

Osa kutakin elämää, vieläpä hyvin vähän katselemisen arvoista elämää,

kuluu olemassaolon syiden, lähtökohtien ja lähteitten etsiskelyyn. ...

Kun kaikki monimutkaiset laskut osoittautuvat vääriksi, kun ei edes

filosofeilla ole enää mitään meille sanottavana, on anteeksiannettavaa,

että käännytään kuuntelemaan lintujen liverrystä tai hakemaan vastapainoa

kaukaisista tähdistä.

Elina V

MARGUERITE YOURCENAR: HADRIANUKSEN MUISTELMAT

Marguerite Yourcenar on kirjoittanut romaanin Rooman keisari Hadrianuksesta. En lisännyt minkäänlaista arvostelevaa adjektiivia tuomaan lauseeseen lisää merkityksellisyyttä tai komeutta, koska mielestäni kirja ei sitä ansaitse. Haluan antaa kirjalle sitä arvostellessani yhtä paljon kuin mitä se minulle antoi. Toisin sanoen ei juuri mitään. Vaikka historia onkin lähellä sydäntäni, ei Yourcenarin romaani herättänyt mielenkiintoani millään lailla. En voi sanoa, että Hadrianuksen elämä kiinnostaisi minua nyt sen enempää kuin aikaisemminkaan.

Marguerite Yourcenar on syntynyt Brysselissä, Belgiassa, mutta on kuitenkin Ranskan kansalainen. Hän on syntynyt 7. kesäkuuta 1903 eikä ilmeisesti ole vielä kuollut, koska kuolinpäivää ei ole missään ilmoitettu. Hänestä ei myöskään löydy minkäännäköistä elämänkertaa, minkä vuoksi tietoni hänestä ovat hyvin vähäiset. Suurimmaksi osaksi ne ovat omia päätelmiäni kirjan takaa löytyneistä muistiinpanoista.

Yourcenar oli oikealta nimeltään Marguerita de Crayencour. Hän on kirjoittanut paljon psykologisia romaaneja ja novelleja. Suomennettuja historiallisia romaaneja hänen tuotannossaan on vain kaksi "Hadrianuksen muistelmat" ja "Unelman lunnaat". Tosin itse hän katsoo, ettei ole kirjoittanut yhtään historiallista romaania, koska sellaista ei hänen mielestään ole olemassa.

Kirjailija on elämänsä aikana matkustellut paljon. Hadrianuksen muistelmat on itse asiassa kirjoitettu juuri näillä matkoilla. Yourcenarin tekstistä käy ilmi hänen suuri tiedon määränsä ja korkea sivistys. Hän esittää kirjassa monia mielenkiintoisia ajatuksia. Ongelmana on vain se, että juuri kun hän saa lukijan mielenkiinnon heräämään, hän on jo täysin toisessa asiassa. En tiedä onko näin kaikissa hänen teoksissaan, mutta se on hyvin häiritsevää. Ilmeisesti hän ei ole joko jaksanut ajatella ajatuksiaan loppuun saakka tai ei ole katsonut niitä sen arvoisiksi. Kummassakin tapauksessa hän aliarvioi sekä lukijan älyä että omaansa.

Yourcenar on myös julkaissut monia esseitä lehdistössä ympäri maailmaa. Useimmat niistä käsittelevät historiaa ja monissa mainitaan Hadrianuksen nimi. Kyseinen keisari on siis hänelle jonkinlainen intohimo tai pakkomielle. Tämä on minulle täysin käsittämätöntä, koska mielestäni Hadrianus oli Rooman keisareista kaikkein ikävystyttävin.

Merkittävin tieto, jonka kirjailijasta löysin, oli se, että hänet valittiin ensimmäisenä naisena Ranskan akatemian jäseneksi vuonna 1980. Todennäköisesti hän on siis kirjoittanut jotakin merkittävämpääkin kuin sekavan lurituksen Hadrianuksesta. Siispä en halua tuomita Yourcenaria suoralta kädeltä huonoimpana kirjailijana, jota olen tähän mennessä lukenut.

Itse kirjasta minulla on vielä vähemmän sanottavaa kuin kirjailijasta. Se on mielestäni rakastuneen ihmisen kolmesataa-sivuinen rakkaudentunnustus rakastetulleen. Jo ensimmäisen 50 sivun aikana kyllästyin Hadrianuksen älyn ja tämän yli-inhimillisen humaanisuuden palvontaan. En löytänyt ainuttakaan rakastettavaa piirrettä tästä jumalallisen viisauden omaavasta keisarista. Hän oli itsekeskeinen ja olisi tehnyt mitä vain päästäkseen valtaan. Eikä hänen älynsä kovinkaan kummoinen ollut. Mutta tämä kaikki tieto perustuu kirjaan, joten en voi sanoa, että Hadrianus olisi ollut juuri sellainen kuin tämä pakkomielteen riivaama kirjailija hänet esittää. En voi siis syyttää Hadrianuksen olleen ääliö, vaan kirjailija on. Kuva keisarista ei ole lainkaan realistinen. Kirjailija on ilmeisesti pyrkinyt kuvaamaan keisaria ihmisenä, mutta on siinä epäonnistunut täysin. Keisarista tulee liian hyvä ollakseen totta ja käsitys hänestä jää sumuiseksi.

Kirjassa eletään 100-lukua molemminpuolin. Paikat hyppivät ympäri Rooman valtakuntaa niin nopeasti, että lukija menee aivan sekaisin ajasta ja paikasta. Aluksi kirja kuvaa Hadrianuksen elämää ennen keisariksi tuloaan ja sitä kuinka hän pääsi keisarin suosioon. Alku on hyvin verentäyteinen, koska siinä kuvataan sotia, joissa Hadrianus palveli Trajanusta. Loistavan sotataitonsa vuoksi Trajanus myöhemmin adoptoi hänet ja testamentissaan kirjaa hänet perimään vallan keisarin kuoltua. Näin kirja väittää, mutta todennäköisesti Hadrianus anasti vallan keisarin vaimon Plotinan avulla. Alussa on suuria ristiriitoja, koska kirjailija väittää, että Hadrianus vihasi sotimista ja aseita, mutta oli silti loistava soturi. Toisinaan toivoisin, että kirjailija olisi tarkistanut tekstinsä.

Kun Hadrianuksesta on tullut keisari, hän alkaa matkustella ympäri valtakuntaansa ja kaikessa jumalallisessa viisaudessaan toteuttaa mitä jaloimpia uudistuksia, kuten esimerkiksi rakennuttaa Ateenan temppeleitä uudestaan. Aina välillä kirjailija muistaa kirjoittaa vaikeuksista, joita aiheuttavat kilpailijat Roomassa, kun keisari itse on jossain tuhannen kilometrin päässä palatsistaan, jossa ei kuulemma "lainkaan viihdy".

Vihdoin kirjailija pääsee kuvaamaan Hadrianuksen rakastajaa, joka tuo sentään jotain mielenkiintoa kirjaan. Rakastaja on kauniskasvoinen kreikkalainen 18-vuotias Antinous. Hadrianus viehättyy ensimmäisen kerran tämän nähdessään pojan "suloiseen askeettisuuteen". Keisari orjuuttaa häntä rakastajanaan, mutta ei sitä suurena humaanina kuitenkaan itse tajua. Kun Antinous sen vihdoin itse tajuaa, hän tekee itsemurhan. Sen jälkeen keisarin elämä muuttuu täysin. Vasta silloin Hadrianus alkaa todenteolla keskittyä valtion asioiden hoitamiseen. Loput kirjasta onkin kuvausta pois kuihtuvasta keisarista, joka suree suuren rakkautensa kuolemaa lopun elämäänsä. Viimeisillä sivuilla tämä mahtava hellenistinen keisari vihdoin hyväksyy rakkaansa kuoleman ja uskoo pian pääsevänsä tämän luokse.

Loppujen lopuksi Yourcenarin kyhäelmästä jäi käteen niin vajavainen ja sumuinen kuva keisarista, että minun oli pakko ottaa historian kirja käteeni ja tutkia oliko tälläistä keisaria edes olemassa. Täytyy sanoa, että tietokirjakin antoi inhimillisemmän kuvan kyseisestä henkilöstä kuin mitä kirjailija pystyisi koko elämässään samaan aikaan. Yourcenar itse kirjoittaa muistiinpanoissaan, että kaikki on tehtävä uudestaan ja näkee oman kirjansa viat. Joko hän väsyi tähän epätoivoiseen korjaustehtävään tai hän ei vain yksinkertaisesti jaksanut korjata itseään.

Mielestäni kirjailijan näkökulma antiikin tapahtumiin ja Hadrianuksen elämään on liian subjektiivinen voidakseen tuottaa lukemisen iloa muille kuin kirjailijalle itselleen. Hän ei myöskään ole ottanut huomioon sitä, että kaikki eivät tiedä Hadrianuksen elämästä yhtä paljon kuin hän itse. Monet tapahtumat jäivät epäselviksi ja ne oli pakko tarkistaa tietosanakirjasta. Sanoisin siis, että kirjan lukee koulutehtävänä, vaikka silloinkin viimeiset sata sivua ovat itkua ja hammasten kiristystä. Muuten en kirjaan koskisi pitkällä tikullakaan.

Riina L