Oikeudenjakoa keskiajalla

Keskiajan tuomioistuinkäytännön perusperiaatteena oli tuomittujen julkinen rankaiseminen. Jos joku oli tehnyt rikkomuksen, hänen täytyi kärsiä teostaan näkyvästi. Tuomiot olivatkin usein erilaisia julkisia häpeärangaistuksia. Pienistä rikkomuksista saattoi saada julkisesti raippoja tai joutua vaikkapa kaupungin häpeäpaaluun kansan pilkattavaksi ja pikkupoikien kiusattavaksi. Kuolemantuomiot olivat nekin yleisiä ja niitä jaettiin nykyajan mittapuun mukaan vähäisistä rikkomuksista. Kuolemanrangaistusten määrä alkoi laskea vasta 1700-luvulla valistuksen ajan myötä. Suomessa viimeinen teilaus pantiin toimeen Hämeen läänin Koskella v.18..

Nykyajan oikeuskäytännön pohjana on valtiovallan hyväksymä kirjoitettu laki, jota toteutetaan tiettyjen ennalta määrättyjen periaatteiden mukaisesti. Myös keskiajalla monessa maassa oli kirjoitettuja lakikokelmia, mutta lain toimeenpano saattoi vaihdella hyvinkin paljon. Eritysesti Keski-Euroopassa tuomari saattoi olla samaan aikaan myös syyttäjä. Tuomioihin liitettiin säännönmukaisesti kidutuksia ja erityisiä raakuuksia sisältävistä kuolemantuomioista saattoivat kaupungit jopa kilpailla keskenään.
   Kirkko ja sen opit limittyivät myös oikeuskäytäntöihin. Monasti lakien taustalta löytyy yhdistelmä sekä kanonisen oikeuden, roomalaisen oikeuden ja paikallisten tapojen määräyksistä. Kirkko hallitsi keskiajan henkistä elämää ja suurin rikos, mitä ihminen saattoi tehdä, oli Jumalan pilkka tai harhauskoisuus.

Henkirikokset

Keskiajalla murhaksi ymmärrettiin teko, joka oli tehty salassa ja ruumis oli yritetty kätkeä. Murhan merkistön täytti myös yöllä tehty surmateko, kuten myös maksusta surmaaminen tai surmaaminen perinnön toivossa. Tappo oli yleiskäsite lähes kaikille muille henkirikoksille eikä sen ja murhan välillä ollut selvää eroa. Taposta syytetty saattoi puolustautua vetoamalla tehneensä tekonsa itsepuolustukseksi. Monasti taposta syytetty saattoi välttyä tuomiolta maksamalla korvauksia omaisille tai kaupungille tai ryhtymällä sotamieheksi.
  
Varkaudet, ryöstöt ja petokset

Myös keskiajalla varkaudeksi katsottiin toisen esineen luvaton haltuunotto mutta myös sen luvaton käyttö ilman anastamistarkoitusta. Tuolloinkin erotettiin näpistys varkaudesta vähäisempänä rikkomuksena. Rangaistuksena näpistyksestä rikollinen joutui maksamaan anastamansa summan kaksinkertaisena takaisin. Varkaudesta saattoi tapauksesta riippuen

 

Juoruilevat ja muista pahaa puhuneet naiset saatettiin tuomita kantamaan häpeänaamaria. Kuvan naamarissa oleva kulkunen kilahti pienestäkin liikkeestä ja suun edessä oleva pilli tiedotti kantajan juoruilutarpeesta.